Tallikirja 2013

[Rikku]

TALLIKIRJA 2013

Tarinat jatkuu...

[Rikku]

13.3.2013 - Back in business

Niin paljon aikaa on kulunut. Olenko ollut aivan retuperällä viimeisen vuoden ajan? Yksitellen yksityiset lähtivät, näyttivät vain perävalojaan mennessään. Meille jäi vain pölyt heidän renkaistaan. Mitä tapahtui sille nousukiidolle jossa me olimme? Kaikki oli niin erilaista. Yhtenä päivänä heräsin siihen kun Menchi juoksi olohuoneeseeni huutaen että oriit olivat karanneet, silloin kai tajusin miten huonoksi olin asiat päästänyt. Pohjalta on suunta vain ylöspäin, mutta minä tunnen kadottaneeni sen. Örkki ja Aatukin kuolivat lähes peräjälkeen, ja Kiukku sekä muut tuntiratsuiksi haalitut hevoset myytiin eteenpäin. Meille jäi vain hyppysellinen kaviokkaita, ja nytkin niistä arvokkaimmat kirmasivat etupihalla ympyrää, kun vasta vuosi sitten rakennetut oritarhan aidat olivat puhkiruostuneet.

Astuessani loskaiseen kevätkinokseen kääntyi Kuisma katsomaan minua. Sen kiinni saaminen oli se helpoin urakka, mutta Niko ja Rene sen sijaan tuottivat päänvaivaa. Lopulta kaikki oriit olivat turvallisesti tallissa kauraämpärin voimalla. Istuuduin Cadin karsinan eteen asetetulle penkille ja hautasin kasvoni kämmeniini. Menchi käveli ohitseni kuin olin ilmaa. Ei viimeinen vuosi ollut meidän ystävyydellekkään tehnyt hyvää, vaikka veri olikin vettä sakeampaa.

Kari sentään oli haalinut kämmeniinsä kultakaivoksen, ja hukkui Antin ja Tuomaksen kanssa töihinsä. Urakointiyrityksen rahoilla talliakin pyöritettiin. Tuomas oli edelleen yhtä komea, ja Antti edelleen yhtä lihava, kenties lihavempikin. Antti oli pyöräyttänyt maailmaan tenavan Konstasen Jussin emännän kanssa, jonka tuo oli Mylläristä iskenyt. Isyyslomat olivat muuttuneet sairaslomiksi kun itse Jussi oli saanut tietää ettei poika ollutkaan hänen. Ruostula oli jälleen saanut yhden aiheen lisää tuomitakseen meidän pienen porukkamme umpihulluiksi. Antti kuitenkin oli edelleen oma irstas itsensä, joten mikään ei ollut muuttunut. Kerhohuoneen tauot poikien kanssa olivat minulle kuin pieniä lomia arjen keskellä. Siinä missä emme enää auranneet Konstasen leipomon pihaa talvisin, oli heti uusi piha jo tiedossa. Sanotaan että kaikki julkisuus oli hyvästä - oli se sitten huonoa tai hyvää.

Tauot tosin saattoivat venyä pitkiksi illoiksi Petri Nygårdin säestyksellä, ja kuningas alkoholi vei mukanaan useammin kun haluaisin myöntää. En tiedä miten ihmiset kestivät minua. Toiset kestivät ja toiset eivät. Oikeat ystäväni kestivät. Ehkä vasta tänään, kun itku kurkussa kiukkuan tarhan putkiaidoille ymmärrän etteivät asiat voi jatkua näin. Olen niin vihainen etten näe eteeni, vaikka luulen sen johtuvan yksinkertaisesti silmäkulmani kyynelistä. Tartun rikkonaiseen metalliputkeen ja viskaan sen menemään huutaen muutaman kirosanan. Menchi katsoo minua tallin ovelta päätellen että olisi parempi pidättäytyä takavasemmalla.

Kari kävelee varovaisesti luokseni lumi kenkien alla lätisten. Nostan katseen punertuneine poskineen ja kosteine silmineen mieheeni, ja yksinäinen kyynel vierähtää poskelleni. Pyyhin sen nopeasti ja puen huulilleni säälittävän hymyn joka huutaa jo metrien päähän epäaitouttaan.
" Tarttetko apua? "
Kari kysyy kevyt v-ttuilun maku äänensävyssään, ja samassa tajuan nyökkääväni myöntävästi.
" Me poikien kanssa korjataan tämä, jos käyt leipomassa meille korvapuusteja kahvitunnille. "
" Mut... "
Ehdin aloittaa, mutta Kari vain iskee silmää ja taputtaa minua olalleni kuin olisin aivan kädetön. Ei muttia, enkä mielelläni katso lahjahevosen suuhun, mutta en todellakaan osaa leipoa korvapuusteja. Kyllä Karin luulisi tietävän että olen yhtä avuton leivonta-asioissa kun tänään tämän putkitarhan kanssa. Karinkin kanssa viimeinen vuosi oli ollut yhtä vuoristorataa. Toisinaan olimme niin pohjalla että luulin meidän eroavan minä hetkenä hyvänsä, mutta heti seuraavana päivänä saattoi asia olla jo täysin toinen ja käyttäydyimme kuin kaksi pahamaista teiniä. Onneksi myrskyt olivat tältä keväältä laantuneet, en olisi kaiketi kestänyt enää yhtäkään riidan poikasta kenenkään kanssa. Mistä lähin minäkin olen ollut näin heikko?

Kaivan esiin äitini ikivanhan ja pölyttyneen leivontakirjan. Ehdin juuri kaivaa jauhot esiin, kun kuulen ulko-oven käyvän. Menchi kävelee päättäväisenä keittiöön, istuutuen pöydän ääreen. Näen jo kaukaa että tuolla on jotain sydämellään, mutta päätän olla kysymättä syytä.
" Meidän täytyy puhua. "
Nainen sanookin itse kuin olisi harjoitellut repliikkiä pitkän aikaa ennen tätä. Käännyn kokonaan ympäri, ja ennen kun ehdin vastata mitään, kuristaa Menchi otsaansa ja katsoo ohitseni yllättyneenä:
" Leivot sie? "
Kohautan olkapäitäni ja hymähdän:
" Epätoivoisesti joo. "
Menchi nousee ylös ja käärii hihansa.

Pullan tuoksu keittiössä istumme pirttipöydän äärellä ja katsomme ulos, kuinka Antti ja Tuomas korjaavat putkiaitaa Karin puhuessa varmaan jo kolmatta varttia puhelimessa. Molempien mielessä on sama aate, mutta kumpikaan ei sano sitä ääneen. 'Olisimme konkurssissa ilman noita', mietin ja hymähdän tuntien syyllisyyden piston rinnassani ymmärtäessäni sen. Monivaiheinen vuosi ja vieläkin monivaiheisempi päivä. Menchi nousee ylös ja tarkistaa pullien tilanteen. Uuninluukku pitää ikävän valitusvirren auetessaan, ja pamahtaa yhtä kovaäänisesti kiinni.
" Halusit puhua? "
Kysyn, serkkuni näyttää unohtaneen koko asian, tai toivoneen että minä olisin unohtanut.

Syvä huokaus karkaa serkkuni suupielistä ja tuo istuutuu takaisin penkin päätyyn, josta juuri hetki sitten nousi.
" Avataan uudelleen. "
Sanoo Menchi, ja tunnen leukani putoavan pöydän pinnalle - vertauskuvallisesti. Ajatus on kyllä käynyt mielessäni useammin kun kerran, mutten ole tohtinut sanoa sitä ääneen. Nielaisen ja katson jälleen ulos.
" Joo, ihan kun meistä ei tarpeeksi jo kylillä puhuttaisi? "
Mietin näreissäni. Antin paljastuttua Konstasen emännän lapsen isäksi oli varmaan viimeinen naula arkkuumme. Siltä minusta ainakin tuntui. Muutenkin tilasta puhuttiin kylällä jo valmiiksi ikävään sävyyn sen pelkän historian ja sen mustan hevosen takia, jota Seilin Souduksi kutsuttiin. Samassa muistin, ettei minulla ollut tapana välittää siitä mitä muut sanovat, ja päättäväinen hymy palaa suupieliini.

Korvapuustit eivät kauan levänneet lautasella niiden päädyttyä kerhohuoneen pöydälle. Antti söi varmaan jo kolmatta pullaansa, ja muisti jokaisen jälkeen kehua miten mainioita ne olivat. En kehdannut paljastaa että ne olivat lähestulkoon Menchin työtä, minä vain katsoin vierestä ja velloin itsesäälissäni. Vaikka Antille oli syntynyt esikoispoika, ei tuolla silti ollut mitään oikeutta nähdä lasta. Jussi Konstanen oli jättänyt emäntänsä - jonka nimeä en koskaan muistanut - isyyden selvittyä, ja itse emäntä ei ollut halukas edes puhumaan Antille. En tosin ymmärtänyt miksi, koska tangoon (tai tässä tapauksessa vaaka-mamboon) tarvittiin kaksi.

Kun kaikki olivat paikalla kerhohuoneessa, nousin ylös teatraalisin elkein.
" Heii, nytkös se striptease -show alkaa? "
Antti naurahti suu täynnä pullaa.
" Vasta makuuhuoneessa. "
Kari naurahti ja potkaisi työmiestään sääreen.
" Sopii se mulle sielläkin. "
" Nytten hiljaa! "
Kivahdan ennen kun menetän hermoni lopullisesti. Avaan ääntäni vähintään yhtä teatraalisesti, ja ilmoitan:

" Me avataan uudelleen... ja hyvää syntymäpäivää, Menchi! "

[Menchi]

27.3.2013 Tarinat ottavat muotonsa

Tallillamme ei ollut mikään kaikkein parhain maine, ja yksi asia, mistä erityisesti pienessä kylän pahasessa kuiskittiin, oli yliluonnilliset asiat. Sanottiin, että tila oli jotenkin kirottu. Itse annoin asioiden usein mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä en uskonut yliluonnillisiin asioihin, muuta kuin pimeinä yksinäisinä koti-iltoina sen kauhuelokuvan jälkeen, jolloin jokainen varjo oli se pelottava asia. En kuitenkaan minäkään saattanut kieltää, etteikö tallilla olisi välillä kummallisia asioita tapahtunut, mutta ne oli kuitenkin järjellä selitettävissä. Kai nyt vanhoissa paikoisssa aina sähköt vähän reistailivat ja muutenkin kuului kummallisia narauhdiksia sieltä täältä. Töissä niihin ei kuitenkaan erityisemmin kiinnittänyt huomiota, eikä niistä erityisemmin puhuttu. Joskus saatoin Rikkulle tai Karille tokaista että kannattaisi varmaan tarkistaa sähköpiuhat, tai jotain, mutta asia jäi yleensä siihen.

Tänään olin jälleen kerran tekemässä yksin iltatallia, enkä oikeastaan kiinnittänyt mihinkään erityisempään huomiota. En edes siihen, että niitä normaaleja narinoita ei kuulunut, tai siihen, että hevoset olivat tavallista hiljempaa mutustaessaan karsinoissaan heiniään. Tahdoin vain nopeasti tallilta pois Juhon viereen köllöttelemään ja katsomaan jotain hölmöä toimintaelokuvaa. Ulkona oli vielä kaksi hevosta, Cadi ja Aida, tallin tummaveriset lämppärit. Askeleeni oli perusreipasta, kun marssin ulos hakiakseni kaksikon.

Ns. ykköstarha ei ollut kaukana tallilta. Vaikka olikin jo pimeää, näin jo kaukaa, ettei hevoset kytänneet portilla minua, kuten yleensä, kuten ne vielä hetki sitten olivat kytänneet. Lähemmäs kävellessäni totesin kyllä että ne olivat portilla, mutta perseet minuun päin. Korvakaan niiltä ei liikahtanut, saati sitten mikään muukaan jäsen, kun ne lähes hyytävän tarkkaavaisesti tuijottivat metsikköön. Omat niskakarvani nousivat tässä vaiheessa hitaasti pystyyn. Sen verran olin oppinut, että jos eläin oli valppaana, oli syytä itsekin olla. Vaistoni reagoi siten, että minun oli pakko pysähtyä. Hengitys höyrysi pystynä patsaana ilmaan. Tuulikin seisoi. Luulin että omanikin hengitys pian loppuisi, siispä kutsuin kaksikkoa, mutta ne eivät reagoineet.
Tiesin etten voinut jäädä tähän. Järki sanoi minua juoksemaan talliin, tai ehkä paremminkin hyppäämään autoon ja kaahaan kahtasataa pois paikalta. Ikinä ennen en ollut kokenut tälläistä tilannetta. Mutta koska ihmisen pitää osata hallita itseään, lähdin hitaasti kävelemään tarhoja kohti. Myös minä tuijotin samaan suuntaan minne hevoset, mutten saattanut erottaa mustasta metsänreunasta yhtikäs mitään. Tuijotin koko matkan, kunnes hiljaa avasin portin, otin narut käteeni ja kutsuin hevosia uudelleen, yrittäen koota itseäni vähän paremmin. Mutta luupäät eivät edes vilkaisseet minuun. Purin huultani ja laskin portin käsistäni, niin että se avautui täysin. Eivät hevoset kuitenkaan juoksisi kuin talliin jos niin kävisi.

Aidan ja Cadin väliin siirryttyäni nappasin riimujen lukot kiinni ja nykäisin hellästi kumpaakin. Hevoset käänsivät yhtä aikaa katseensa minuun ja näyttivät säihkähtäneiltä. Ne olivat sieraimet suurina ja alkoivat puuskuttaa kuin viimeistä päivää, mikä tietenkin sai minutkin kauhun valtaan, vaikka niin ei saisi koskaan käydä. En voinut vain sille mitään, kun käänsin hevoset ympäri ja juoksin niiden kanssa tallin nurkalle. En edes uskaltanut vilkaista taakseni, kun hevoset olivat niin jännittyneitä. Cadi kiskoi päätänsä ja Aida hidasteli. Ne olivat kuin tönkkösuolatut sillit. Pääsimme kuitenkin suhteellisen turvallisesti talliin asti, jossa päästin Cadin irti että sain samantien vedettyä oven kiinni. Ruuna ei tästä välittänyt mitään, seisoi vain paikoillaan. Kaksikko rauhottui selvästi, mutta itselläni laukkasi mielikuvitus kuin viimeistää päivää. Mitä tuo äskeinen oli ollut?

Sain itseni sen verran kootuksi, että hevoset oli karsinoissaan ja iltaruuat jaettu. Sammuttelin valot ja hiippailin nopeasti ulos tallista, laittaen vielä oven perässäni lukkoon. Ilma tuntui edelleen kummalliselta ja kylmät väreet juoksivat selkääni pitkin, ennen kuin kerkesinkään tajuta. Lähes tunsin, kuinka joku katsoi minua. Silmänikin taisivat kostua, kun käännyin katsomaan tarhoille päin.

Tiesin ettei siellä ollut yhtään hevosta enää. Mutta utuinen valkea hahmo muistutti erehdyttävästi suurta suomenhevosta. Se seisoi kai tarhojen sisällä, liikkumatta, ilmassa, tuijottaen vain tallia kohti, minua.


Paiskasin ulko-oveni kiinni. Olin vieläkin aivan paskat housuissa, suoraan sanottuna. Lyyhistyin oven eteen ja hautasin kasvoni käsiini. En uskonut sitä todeksi. Sano, että tämä oli jotain pahaa unta. Ei kestänyt kauaakaan kun Juho tuli katsomaan minua, enkä voinut mitään sille reaktiolle että aina kun Juho tuli herkässä tilanteessa paikalle aloin itkemään, niin nytkin. Vannoin, etten enää ikinä halunnut mennä illalla yksin sinne paikkaan.
Myöhemmin soitin vielä Rikkulle...

[Rikku]

pääsiäinen porttikorvessa

Aamulla heräsin vuoteestani katse jäätävänä makuuhuoneen laipiossa. Huokaisin syvään - ei millään tekisi mieli nousta vielä sängystä. Kaikkialla peiton ulkopuolella oli niin kylmä, että kasvojakin paleli. Emme olleet pääsiäisenä paljon ehtineet lämmittää taloa. Nousin ylös vastahakoisesti miettien, olisiko porukka selviytynyt ylitse pääsiäisen?

Perjantaina olimme lähteneet hyvissä ajoin Mylläriin ottamaan "parit". Minä kuitenkin olin niin menossa mukana, että ilmoitin kovaan ääneen jo kahden lonkeron jälkeen että tänä iltana minä konttaan ulos Myllärin ovesta. Kontannut en, mutta lähellä se kaiketi oli. Olin tehnyt elämäni virheen myös juodessani lonkeroiden, jekkubatteryn ja kossukolan lisäksi myös ihan sitä itseään, kirkasta koskenkorvaa. Tiesihän sen jo hyvissä ajoin että huominen aamu tulisi olemaan tuskainen.

Kukaan meistä ei ajanut, vaan kotiin tultiin taksilla. Ennen kun päästiin kotia kohti kuitenkaan lähtemään, oli Antti vetänyt jonkinlaiset ihmeelliset pultit, ja kaikki mitä ehdin nähdä, oli että mies pyyhälsi ulos yöpakkaseen ilman takkia. Selvisi, että Myllärin portsari oli alkanut vittuilemaan "onnelliselle isälle" menneistä episodeista, ja Antti ei ollut enää jaksanut. Iso mies isoine tunteineen oltiin kuitenkin saatu sovitettua tila autoon, johon oli sitten nukahtanut Karin ja Tuomaksen keskustellessa kovaan ääneen turbomoottoreista. Menchi puolestaan ei pysynyt hiljaa, vaan nauroi hysteerisesti niin, että melkein alkoi pelottaa.

Kotipihaan päästyä Menchi sitten pomppasi autosta ulos korkokengissään suoraan jäiselle pihalle, ja oli melkein spagaatissa auton portaiden edessä. Naurua piisasi edelleen, ja minun auttaessa serkkutyttöä ylös, olimme kaatuneet molemmat. Siinä sitten tuli huomauteltua meidän urakoitsijoillemme, että miksei pihaa hiekotettu tarpeeksi meidänlaistemme kännisten naisten tarpeisiin. Vastaus oli jäätävä: 'koska teitä on mukavempi katsella haarat auki'.

Antti jäi nukkumaan meidän sohvallemme, ja Tuomasta tultiin hakemaan takaisin uusiin seikkailuihin - olihan kello vasta kaksi yöllä. Tuomaksen kyydin tullessa tuo puhui työnantajansa Karin mukaan, ja niinpä me jäimme Menchin kanssa kahdestaan, plus sitten tietenkin Antti. Avasimme vielä kotona minun valkoviinilaatikkoni, joka hupeni uhkaavaan tahtiin.

Lauantai-aamuna heräsin omasta sängystäni eilisiltaiset vaatteet päälläni. Kello oli vasta ehkä jotain kahdeksan paikkeilla, ja oloni oli kuin tavarajunan alle jääneellä. Pelkäsin hetkittäin että kuolisin, mutta lopulta se kääntyi toisinpäin - pelkäsin etten kuolekkaan. En ole koskaan aijemmin ymmärtänyt, kun ihmiset ovat aamulla "älä sano sitä sanaa", mutta nyt ymmärrän. Pelkkä ajatuskin viinasta riitti oksennusrefleksiin. Eikä se aina jäänytkään pelkkään "refleksiin".

Vedin pesusta tulleet pilkkihaalarit eilisiltaisten juhlavaatteideni ylle. Pukeutuminen tosin kesti lähemmäs puolta tuntia, koska minulla oli yksinkertaisesti niin huono olo, etten uskonut sitä itsekään todeksi. Päätin, että heitän hevosille ruoat ja heinät sekä viskon pihalle, mutta karsinat saisivat odottaa oloni paranemista. Askeleeni oli lyhyempi kuin koskaan ja tuntui että matka talosta talliin oli tänään ennätyspitkä. Minneköhän Menchikin oli mennyt? Varmaan yläkertaan nukkumaan etten löytäisi sitä ja patistaisi aamutalliin.

Olin kuitenkin väärässä, sillä talliin päästyäni huomasin jo Menchin kaatelevan aamuruokia hevosille. Huokaisin ja morjenstin vaisusti serkkuani, joka vain hymyili hiljaa. Otin heinäkärrit rehulan vierestä, ja lähdin heittelemään tarhoihin aamukasoja. Vauhti ei edelleenkään ollut päätä huimaava, mutta hommat tulivat hoidettua. Viedessäni heinäkärriä takaisin talliin, tuli Menchi jo Cadin ja Aidan kanssa vastaan. Aamuinnokkaat lämminveriset eivät päästäneet krapulaista Menchiä helpolla, mutta tiesin kuitenkin että ne saattoivat olla jopa tallin helpoimmat hevoset. Löysin itseni jo vakavasti harkitsemassa sitä, että orit osaisivat varmaan juosta tarhaan irtonaisina.

Onnekseni aamusella talliin tiensä löysi myös Mirka, joka otti Nikon hoidettavakseen. Tuo taisi nähdä jo kauas minun ja Menchin olot, ja toivotti sarkastisesti tilanteesta nauttien meille hyvää pääsiäistä. Naurahdin hiljaa, ja tartuin Kuisman riimuun. Onneksi ori oli jo rauhottunut huomattavasti, ja käveli hyvin tarhaan. Silti piti hieman koetella minua ja hermojani.

Asettauduin pitkäkseni kerhohuoneen sohvalle, josta heräsin tunteja myöhemmin. Kännykkäni kello näytti puoli neljää päivällä, ja mahassani möyrysi älytön nälkä. Varovasti nousin ylös todeten, että uni oli korjannut oloni. Kävelin huomattavasti nopeammin sisälle talooni, ja vaihdoin ensimmäiseksi eiliset juhlavaatteet pilkkihaalarin alta kotoisiin kolitseihini ja Wanha Mylläri -huppariini (vaikka sain yhä kylmiä väreitä miettiessäni sitä). Koristin vielä asuni harmaalla putkihuivilla, ja suuntasin keittiöön.

Yllätyin siitä kuinka paljon oikein söinkään - ja mitä söinkään. Pilkoin chiliöljyssä lillutettuja valkosipulinkynsiä ruisleipäni päälle, ja niitä varmaankin kuusi kappaletta. Olisin ehkä jaksanut syödä lisääkin, ennen kun tajusin, että olin yksin. Karille puhelu paljasti, että tämä oli hallilla ja Antti oli lähtenyt kotiin. Karilla ei kuulemma ollut minkäänlaisia oloja, josta olin hyvin katkera. Menchi puolestaan oli lähtenyt ajamaan Aidaa. Saatuani valkosipuliruisleivät syötyä palasin talliin.

Siivosin karsinoita hyvällä tahdilla kuunnellen musiikkia. Kari pyyhälsi lopulta talliin, ilmoittaen että jos lähdettäisiin Rastaslammelle syömään talli- ja urakointiporukalla. En löytänyt mitään vastaan sanottavaa, sillä minulla oli edelleenkin jäätävä nälkä. Karsinat loppuun siivottuani otimme hevosia sisälle ja annoimme iltaruoat sekä -heinät.

Illalla suuntasimme minä ja Kari sekä Menchi ja Juho Rastaslammelle pihviravintola Steak Houseen. Tuomas oli halunnut välttämättä lähteä sittenkin baariin, ja Antti jonnekin mökille. Karin oli tarkoitus olla kuskina, sillä oma oloni oli vielä sellainen että olisin saattanut puhaltaa alkometriin lukemia. Juho ja Kari kuitenkin "vahingossa" tilasivat ruoan kanssa olutta, mutta ei minulla ollut mitään sitä vastaan, mieleni ei todellakaan tehnyt mieli alkoholia. Istuimme iltaa lopulta ravintolan pubipuolella, ja kellon lähennellessä kahta yöllä aloimme tekemään lähtöliikkeitä.

Tuomas soitti meille juuri kun olimme päässeet autolle, ja lupasimme ottaa tämän kyytiin ja viedä kotiin. Tuomas kuitenkin sanoi että pitäisi ehkä se Anttikin hakea sieltä mökiltä, vaikka autossamme oli jo viisi ihmistä. Myönnyin kuitenkin, mutta käskin painottamaan että Antti matkustaisi sitten takapaksissa. Onneksi auto oli sentään farmari. Luulimme ensin että mökki olisi jossain Rastaslammen lieppeillä, mutta se olikin jossain Ruostulan perällä, Räväntauksessa, johon oli meiltäkin matkaa jo useita kymmeniä kilometrejä, saati sitten että olimme Rastaslammella.

Tie, jonka varressa mökki oli, oli juuri ja juuri auton levyinen, ja toisinaan niin mäkinen, että auton keulan ollessa ylämäessä, ei tietä enää enää näkynytkään keulan takaa. Mietin hiljaa mielessäni miten ihmeessä pääsisin ympäri jos mökin piha ei olisi mikään suuriluokkainen. Ympäri kuitenkin päästiin. Hyvin hitaasti ja varovaisesti, mutta päästiin kuitenkin. Antti istutettiin takapenkille Menchin ja Juhon seuraksi, ja Tuomas takapaksiin, koska luukku ei olisi muuten varmaan mennyt kiinni. Onneksi Juho ja Menchi olivat kapeita kuin kuivan kesän oravat, joten ahtaanpaikan kammoa ei tullut.

Kotona oltiin vasta neljän aikoihin yöllä. Ensin heitettiin Antti kotiin, ja sen jälkeen Tuomas. Lopulta ajoimme vielä Raussin kautta ja vietiin Menchi ja Juho kotiinsa. Itse söin vielä yöllä vähän lisää uutta rakkauttani, valkosipuliruisleipää.

Sunnuntai meni naureskellessa viikonlopulle, ja meninkin päivän päätteeksi ajoissa nukkumaan. Käytiin raveissa myös, joista tulokset selvillä myöhemmin.

Niin meni Pääsiäinen Porttikorvessa. Antin sanoja lainaten "munarikasta Pääsiäistä itse kullekin!"

[Linnea]

2.4.2013 -Hevostenhoitaja saa pestin

Siinä sitä sitten oltiin. New stable, new tricks... Vai miten se menikään? Kuitenkin uudelle tallille olin värväytynyt täyspäiväiseksi hevosenhoitajaksi ja odotin innolla hevosten että koko talliporukan näkemistä. Porttikorpi oli nimensä veroisesti lähes korvessa. Reilut kolmekymmentä kilsaa oli mennyt kun viimeksi jotain elonmerkkejä olin nähnyt viimeksi Rastaslammen kylillä. Hmm...Okei. Oli niitä ihmiskasvoisia koko reitin aikana, mutta sellaista kunnon peräkanaa asustusta ei täällä ollut. Ehkä se tosin oli vain hyvä juttu. Ei tarvinnut stressata kaupunki hälinää vaan saisi rentoutua iki-ihanassa maalaismaisemassa keskellä kauneinta Suomea.

Astelen sisälle talliin katsellen samalla karsinoissaan käyskenteleviä nelijalkaisia. Suunnistan kuitenkin tieni ensimmäisenä ilmeisesti kerhohuoneeseen tai oikeastaan toisena havahduttani ettei toimistossa ollut ristinsieluakaan. Huoneessa istuu kaksi nuorta miestä pelaamassa korttia ja yksi myös nuoren tuntuinen nainen. Perkule kun en tullut tajunneeksi kysyä Rikkulta ohjeistusta ketä ketäkin henkilö oli, sillä nyt tuntui kuin ajatusvirtani katkeaisi jos sitä nyt ikinä ensinnäkään on ollutkaan.
-Krhm, äännähdän ja saan kokea spotlight-valkokeila tunteen kun kolmikko käännähtää katsomaan minua. Pörfect, tätä mä toivoinkin. Keskipisteenä oleminen olikin parasta mitä uutena saattoi kokea. Eikö?

Blondi nousee sohvalta ja esittäytyy tallin toiseksi omistajaksi Menchiksi. Vihdoin, sain käsiini henkilön jonka piti ohjeistaa minua lisää tallin käytännöissä.
-Linnea, esittäydyn antaen pienen hymyn pilkahduksen näkyä suupielilläni. -Tai voi minua Neelaksikin kutsua jos mielii, mutta hevosenhoitajan pestistä...
Miehet tutkailevat minua mietteliäänä ja myös itse Menchi tiirailee minua hetken.
-Terppa tulloo Porttikorpeen, lihavanpuoleinen mies naurahtaa ja iskee samalla joitakin kortteja kädestänsä pöytään. -Mites matka meni?
Ilmeisesti vähän aiheen vierestä mentiin, mutta menköön nyt. Ehkä saisin tutustuttua tähänkin väkeen.
-Ihan hyvin tuo matka meni. Sanonko vaan mistä tuo kolkytä kilsaa on, naurahdan itsekin. -Hyvä jos autolla takasin kaupunkiin pääsee ku ties mitä jumia. Pysähty auto 15 kilometrin päähän täältä, mutta eiköhän pieni potku kylkeen auttanut ja matka jatkuu. Jos olisin joutunut tänne käppäilemään niin... kivahdan.
-Vitsit noita naisten teorioita, toinen mies pyöräyttää silmiään hymyillen. -Ei se potkiminen mihinkään auta.
-Eikö? Katson miehiä uhkaavasti, kunnes Menchi huomauttaa että hän voisi käyttää minut talli kierroksella.
Poistumme huoneesta miehien jäädessä vilkuilemaan peräämme.

-Pojat on sitten vaan noita poikia, tallin omistajatar hymyilee minulle kulkiessamme tallin käytävän puolelle. -Antti ja Tuomas työskentelee tuossa vieressä Karin yrityksessä, mutta he tulevat toisinaan aina tauoilla tänne pyörimään.

Menchi esittelee minulle koko tallin ja saan kunniakierroksen jossa esitellään vielä Porttikorven uljaat ravurit. Varmaan vain puolet tiedoista jäi päähän, mutta ainakin pääasiat ns. ketä on paha ja ketä hyvä hevonen jäi mieleen. No varmasti tutustuisin kaikkiin karvaolentoihin kunhan nyt pääsen hommiin.
-Voisit vaikka puunailla Hopsun puhtaaksi. En sitten tarkoituksella anna sitä sulle, mutta tuonne tarhan nurkkaukseen oli ilmestynyt kurainen kohta, jossa tämä neitokainen ehti liata itsensä kunnolla, Menchi naurahtaa.
-Ja et sit tarkoituksella säästänyt sitä mulle? Kallistan päätä kysyvästi pilkauttauen jälleen hymynpoikasen.
-Noo...Olet uusi apukäsi, joten ehkä tarkoituksella sen jätin sulle ehkä, mutta muut hevoset ehdittiin ennen Rikkun lähtöä hoitaa, joten sulle jäi meidän kurakasa.

Tottakai suostun Hopsun hoitamiseen avomielin. Enhän minä ottanut työtä vastaan siksi että karttaisin kaikkea työtä. Se nyt olisikin tosi järkevää.
Onnekseni kuitenkin tammassa on ainoastaan jaloissa sitä kuraa ja sekin kuivunutta, joten harjaamalla sekin lähtisi. Otan harjan kauniiseen käteen ja rapsuttelen lian irti hevosen karvapeitteestä reippain vedoin...

*** *** ***

Tämä päivä Porttikorvessa oli aika pikaista luokkaa. Sellainen normi tutustumiskäynti, jossa kerrotaan tallin rutiinit, tutustutaan ihmisiin ja karvamopoihin.Huomenna sitten enemmän. Istahdan autooni tyytyväisenä, mutta taas saan kokea vanhan rämäautoni toimivuuden.
-Saakelin kärry! huudahdan kuin nämä peltikasat tajuaisivatkin jokaisen selittämän sanani ja hyppään ulos autosta. -Mä en tasan kävele reilu kolmeakymmentä kilsaa kotikulmille, koska saan uuden menopelin vasta kahdestoista päivä, ärsyynnyn.
Kuulen matalan vislauksen takaani kun Tuomas saapuu luokseni tarkastelemaan rämääni.
-Älä ny sentään potkase sitä, mies naureskelee riemuissaan. -Hajoaa kohta koko menopeli.

Nostan kulmiani.
-Hajoaa? mietin. -Eikö se ole sitä jo? Se ei käynnisty ja kohta joku saa soittaa hinausauton hakemaan sen romuttamolle.
-Tsot tsot, Tuomas hymyilee purkaukselleni. -Anna ku mä vilkaisen sitä nopeasti.
Mies nostaa punaisen auton konepeltiä ja tutkiskelee hetken aikaa tehden jotakin pientä.
-Ready, mies hymyilee ja paiskaa konepellin takaisin alas. -Ei siinä ollut kuin muutama johto vähän löysänä.
Kokeilen heti kääntää avainta ja helpottuneena rämä käynnistyykin. Kiitän miestä ja hän pyytää vain että josko tarjoaisin hänelle joku päivä pulla kaffet vaivanpalkaksi.
Sekin taisi tulla vitsinä, mutta miksei? Hän kuitenkin pelasti minut kolmenkymmenen kilometrin kävelymatkalta. Kai minä olisin taksinkin voinut soittaa.Ääh... Ei kaikkea tule heti aina ajatelleeksi, mutta jospa tulevat päivät kuitenkin menisivät hyvin Porttikorvessa . Huomenna sitten enemmän hoitamista ja hevosten kanssa puuhailua.

[Linnea]

Tottumista Porttikorven monipuoliseen arkeen -paitsi nyt taitaa olla kyllä viikonloppu

Annan Sassyn ravata juoksustus liinan päässä rentoa ja letkeää ravia. Kolmivuotias trakehner oli kaunista katseltavaa : Se nosteli jalkojaan niin sievästi että näytti lähes siltä kuin että se liitäisi keveästi kentän lumisen pohjan yllä. Tamma ravisteli välillä päätään ja muutaman kerran rinsessa teki iloloikkia, kuten jänikset sinällänsä kiihdyttäen vauhtiaan ja tehden monta pikku hyppyä peräkkäin. Tehköön nyt. Tänään ei ollut mitään extraa ja juoksutukseni tarkoitus olikin vain saada ylimääräinen pakkautunut energia hevosen sisältä pois. No olihan tässä pientä opetustakin mukana. Juoksutuksen aikana tehdyt siirtymiset ja liinakäyttäytyminen. Pikkuasioidenkin reenaaminen oli aina plussaa.

Antin lanatessa pihaa traktorilla Sassy hätkähtää niin että minäkin melkein lennän äkisti rähmälleni maahan kun huomioni hevosesta oli siirtynyt hetkeksi pihalle tuleviin henkilöihin Menchiin ja Tuomakseen. He juttelivat jostain aika reippaasti, mutta minut huomattuaan Tuomas hymyilee minulle samalla vilkuttaen aika reippaasti. Pyöritän päätäni ja keskityn taas juoksutettavaani. Sassy tuijottelee välillä edelleen traktoria, mutta rauhoittelen sitä puhelemalla hiljakseen. Hevosen korvat kääntyilevät aina ääneni suuntaan ja siitä tiedän että se yrittää tehdä parhaansa, vaikka outoa ääntä pitävä karvaton ihmisen menopeli hyrräileekin pihamaalla edestakaisin.
Annan lopuksi tamman vielä hengähtää lopuksi ja kävellä käynnissä. Käyn silittämässä sen kiiltävää mustaa karvapeitettä. Tullessani sen vierelle se hamuaa kättäni luullen että toisin sille jotakin evästä.
-Pöhkö neiti, naurahdan kolmivuotiaalle. Ei sitä nyt enää mitään herkkuja saisi aina palkaksi.

Vien trakehnerin takaisin talliin omaan karsinaansa ja harjailen sen jalat vielä rauhallisin elein. Ei mitään äkkinäisiä liikkeitä, jotta hevonen ei saisi minusta mitään kammottavaa mielikuvaa. Heh, kammottavaa ja kammottavaa minusta tosiaankin löytyy.

Vien juoksutuskamppeet omille paikoilleen ja kävelen hetkeksi pitämään minimaalisen tauon kerhohuoneeseen. Astuessani reippaasti sisään ovesta ja tälläkertaa ilmeisesti liian reippaasti törmään kahvimukia kannattelevaan tyttöön, jonka tunnistin Nikon hoitajaksi Mirkaksi.
-Ouh shit, tyttö manaa kun hänen kahvinsa kaatuu rinnuksilleni ja vartavasten itse kiljaisen (jep , kiljaisen, vaikka harvoin minusta sitä ääntä lähtee) pienesti kuuman nesteen osuessa iholleni.
-Kuumaa kuumaa kuumaa, lausahdan ja etsin pikaisesti käsiini paperia, jolla yritän kuivata pahimmat pois.
Minun kuivatessani paitaani ja Mirkan ottaessa uutta kahvia kuppiinsa Menchi ja Tuomas astelee reippaasti sisään huoneeseen.

-What happened? Menchi kysäisee pieni hymyn alku suupielessään katsoessaan meitä kahta. Ehkei Nikon hoitajassa ollut mitään, mutta ehkä sitten minussa kun kuivasin ahkerasti valkeaa paitaani kahvin jämistä.
-Pieni yhteentörmäys, Mirka vastaa tallin omistajalle hymyillen.
-Pörfecktoa, virnistän itsekin istahtaen tuolin kulmalle. -Ensimmäistä kertaa kun otan valkoisen paidan tallille niin käy näin.
Heitän kastuneet talouspaperin jämät roskakoriin ja jään ihastelemaan paitaani. Valkoinen pitkähihainen paita oli rinnuksiltani aivan ruskea ja vieläkin kuivausrumbastani huolimatta se oli märkä. Ja mitä märkä paita yleensä tekee? Se liimautuu inhottavasti ihoa vasten, kuten tälläkin kertaa.

-Ota paita pois niin ei häiritse, Tuomas puuttuu aiheeseen naurahten, jolloin Menchi tökkää miestä kylkeen kyynärpäällään katsoen häntä tuimasti.
-Herra ottaa itse paidan pois ja hyppää sitten tuonne lumihankeen pyörimään, vastaan Tuomakselle hymyillen. -Sitten voit sanoa onko se paidan pois ottaminen niin hyvä ajatus. Joudun kuitenkin tuolla pihalla oleskelemaan vielä aika pitkään hevosia liikuttamassa.
Mies katsoo minua hetken nostaen kulmiaan ja sitten alkaa nostamaan paidan helmojaan.
-Ei ei ei, ähisen pikaisesti väliin kun en arvannut hänen oikeasti tekevän semmoista. -Sun pitää mennä takaisin töihin tai myöhästyt, naurahdan työntäen hänet liikkeelle ja ulos huoneesta.
-Naiset, Tuomas naurahtaa myöskin ja häviää paikalta hymyillen.

Palaan itse takaisin kerhohuoneeseen ja näen molempien hymyilevän äskeiselle - niin Mirkan kuin Menchinkin. Hymähdän ja istahdan sohvalle. Tälläistä ei sitten ihan jokaisella tallilla tapahtunut. Pitäisi minunkin tottua nopeasti siihen että älä yllytä ketään täällä, sillä jotkut taitavat olla niitä yllytyshulluja jotka tekevät sen mitä sanotaan. Ainakin jotkut asiat...

[Rikku]

PELTOKUNKKU ja KYMMENEN MUUTA

(Kuvitteellisesti nyt on 10. eikä 14. päivä)

Kärjen imussa oli hyvä ravata. Kuisma tuli hyvällä tuntumalla sisärataa heti johtavan takana. Välillä sen raviaskel näytti haparoivalta, mutta korjaantui kun lisäsi tuntumaa. Lopulta kuitenkin kävi niin kuin pelkäsinkin, ja viimeisellä takasuoralla loppui Kuismalta puhti, ja niin sitä jäätiin viimeisille sijoille. Kirosin alimpaan maanrakoon jälleen tämän hevosen. Mikä sitä vaivasi kun ei juokseminen enää maistunut, ei vaikka mitä yritin. Ojensin varikoksi muutetulla tallin takapihalla Linnealle ohjakset, ja pyysin tätä viemään Kuisman talliin. Kävisin itse katsomassa ja ojentamassa palkinnot Peltokunkulle, nyt kun ei tarvinut itse ajaa finaalissa.

Ennen kunkkufinaalia ehdin kuitenkin hörpätä rohkaisuksi Antin taskumatissa tuomaa Jägermaisteria. Antti, Kari ja Tuomas olivat kaikki viihtyneet koko päivän Wanhan Myllärin tarjoamassa, meillekin yllätyksenä tulleessa anniskeluteltassa, jossa olikin ollut enemmän kuhinaa kun supermarketissa joulun välipäivinä. Jouduin lainaamaan Tuomakselta kympin, että ostaisin itselleni karpalolonkeron, mutta en ehtinyt koskaan tiskille asti, kun piti lähteä palkintoja jakamaan.

Kun Tontun joku mikä sen nimi olikaan oltiin kruunattu kuninkaaksi, lampsin talliin. Linnea oli ottanut Kuismalta jo kaikki vermeet pois ja heittänyt villaloimen tämän päälle.
"Pesin sen", sanoi Linnea, johon minä vain hymyilin. Tartuin ämpäriin, ja kävin tekemässä lämpöisen melassiveden valmiiksi. Vein höyryävän veden orille, ja nojasin hevoseen laittaen kädet taskuuni. Samassa tunsin setelin sormissani, ja ennen kun ehdin mitään edes tajuta, ojensin sen Linnealle.
"Käy laittamassa suut makiaks - ja tarkoitan anniskelutelttaa enkä mitään karkkikojuja", iskin silmää vielä. Linnea näytti hieman vastahakoiselta.
"Mä kyllä tulin autolla", Linnea sanoi epäröiden.
"Ei se haittaa, on meidän sohvilla ennenki nukuttu - sitäpaitsi 'taksi kulkee ko kusti polkee' - vai miten se meni? Mee nyt ennenkö muutan mieleni", mutisin puoliksi itsekseni.
"Ookei", Linnea pyöräytti silmiään, mutta katosi ovesta auringonpaisteeseen ennenkuin ehdin edes tajuta.

Irroitin kuisman ketjuista jotta se voisi juoda melassia kunnolla. Ori joi kun viimeistä päivää minun tarkkaillessa sen toimia. Miksei se enää juossut? Kävelytin Kuismaa vähänaikaa pihamaalla, ennen kuin vein sen sadeloimen ja villaloimen kanssa tarhaan. Mirka käveli minua vastaan tallin pihalla, tuo oli tehnyt tänään hyvän päivän Nikon kisahoitajana, ja sinänsä alkoi harmittamaan, että ehdin antaa jo kympin setelin Linnealle.
"Mirka!", huudahdan toisen perään, ennen kun hän ehtii kadota talliin. Mirka kääntyy minua päin odottavan ja kysyvän näköisenä.
"Tuota...", mutisen, mutten saa sittenkään päähäni mitään järkevää ideaa. Mirka alkaa jo hymyillä minun hölmöydelleni.
"Heippa", naurahdan ja käännyn ympäri. Mirkakin naurahtaa ja menee sitten talliin.

Löydän itseni jälleen anniskeluteltasta. Seuraan on liittynyt myös Menchi ja Juho, tosin Juho näyttää olevan jo valmiiksi aika kivassa nousussa. Menchi taas aivan ajatuksissaan. Tunnit kuluvat, ja pidot jatkuvat. Mitä enemmän alkoholia väkeen upposi, sitä enemmän naurua tuntui olevan ilmoilla.
"Rikku, mikä on MVL?", kysyy Menchi päissään. Päissään me olemme kaikki... paitsi Linnea, joka istuu pöydän päässä facepalmattuna jo kymmenen kertaa.
"Mistä minä tiedän?", vastaan.
"Maatalouden veroilmoitus! WUUHUU!", huudahtaa Antti nousten yhtäaikaisesti nousemaan niin että hänen suuri mahansa heiluttaa pöytää.

"Rikku!", Tuomas huudahtaa yhtäkkiä. Käännän katseeni häntä päin kulmat kohotettuina, tuijottaen häneen päin tai ohitseen tai jonnekin, minne ikinä saan silmäni naulittua.
"Se kymppi...", ojentaa mies kätensä ja heiluttelee sormiaan.
"Awww, sori ei mulla OLE sitä enää", naureskelen. Tuomaksen silmät rävähtävät auki, ja tuo nostaa kätensä sydämelleen.
"Kuinka saatoit, ah, voi ei."
"Annoin sen Linnealle!", kurotan kohti Linneaa ja tarraan häntä olkapäästä.
"Linneaaa...", Tuomas nousee tuoliltaan, lähtien kävelemään kohti pöydän päätä, jossa tallityöläisemme istuu.
"TUOMAS! Käsittele sitä varovaisesti se ei ole vielä täysin sisäänajettu meidän pieneen porukkaan", Antti naurahtaa.
"No niin, Linnea. Se kymppi..." Tuomas kumartuu Linnean vierelle ja ojentaa kätensä. Linnean kasvojen ilme on jotenkin hullunkurisen riemuikas ja samaan aikaan häpeällinen.
"No can do - join sen", vastaa Linnea ja pöytä räjähtää nauramaan.

Samaan aikaan Teflon Brothers räjähtää soimaan, saaden porukan kirjaimellisesti sekoamaan. Ihmiset nousevat pöydistä tanssimaan, kaikki - jopa Kari. Löydän itseni tanssimasta Antin kanssa, ja nauran. Kari iskee Antille silmää, ja minä pyöräytän silmiäni. Kertosäkeen alkaessa soida, nostaa Juho Menchin pöydälle, kiiveten itse perään. Pari tanssii pöydällä, jostain silmäkulmastani näen Tuomaksen ja Linnean. Naurun sekaisista tunteista nojaan Anttiin ja muistini pimenee.

Aamu. Hyvästi.
ps. sori Linnea :D

[Linnea]

Iltatallia perjantaina 19. 4.2013

Otan Cadilta ravivarusteet pois ja vien orin takaisin omaan karsinaansa. Lupasin Rikkulle ja Menchille että hoitaisin iltatallin tänään, joten nyt saisin viettää laatu aikaa yksinäni Porttikorvessa sillä aikaa kun omistajattaret kävivät ilta-ajelulla Kuisman ja Aidan kera. Talli tuntui oudon hiljaiselta vain muutamien hevosten ääniä kuunnellen. Vähän niin kuin astuisi yksin johonkin kaukaiseen autiotupaan keskellä yötä. Se tunne oli kerrassaan pelottava ja tuntui kuin joku silmäpari tuijottaisi jostain ylisiltä tai metsän reunasta minua.
Heitän jokaiseen karsinaan ilta sapuskat hevosille ja jään harjailemaan käytäviä tarkistaen että kaikki asiat olivat reilassa ja omilla paikoillaan. Tallissa leijui hieman aavemainen tunnelma. Ehkä se johtui tästä hiljaisuudesta ja siitä että olin ainut kaksijalkainen tässä rakennuksessa. Kaikenlisäksi tälläisissa tunnelmissa mielikuvitus alkoi aina laukkaamaan minulla liiankin rajusti ja se saa minut vilkuilemaan parin minuutin välein olkani yli. Tuuli ujelsi ulkona vähän liiankin kovaa. Todennäköisesti yöllä tulisi joku myrskyn tapainen, mutta silloin en tosiaankaan haluaisi tai edes aijo olla ulkona. Valoisaa tähänkin aikaa illasta oli, se olikin lempiasiani kevään tulossa, vaikka pimeäkin oli omalla tavallaan siisti juttu. Varsinkin jos ei nähnyt nenäänsä pidemmälle taivaan alla kun pilvet peittivät kuun valon.
Koko päivän jatkunut tihkusade yltyy ja vesipisarat ropisevat kivasti ikkunaa vasten. Rikku ja Menchi saisivat kunnon kylvyn elleivät he palaisi pian. Kävelen ulko-ovelle katsomaan näkyisikö heitä vielä missään ja aika apein tuloksin mentiin. Perhana, toivottavasti heille ei ole sattunut mitään.

Seison hiljalleen oven suussa nojaten oven karmiin ja katsoen kaukaisuuteen. Silmäluomeni painuivat välillä melkein väkisinkin kiinni, mutta miettiessäni tilannetta jossa joku yllättäisi minut nuokkumasta maasta sai minut säpsähtämään aina hereille. Aina kun olen nukahtanut johonkin niin sanotulle julkiselle paikalle, olen löytänyt herättyäni naamastani uuden make up -tyylin tai joku neropatti on vetänyt bisseä naamavärkille. No way - not today, en halua sitä riemua kokea tänään.

Kuulen tarhoilta päin hevosen hiljaista hirnunta ääntä. Aluksi se saa minut hieman hämilleen. Ei kai ketään nyt ole jätetty ulos. Varmasti kaikki karvamopedit olivat sisällä lukuunottamatta Aida-neitiä ja Kuisma-herraa. Annan askelteni liikkua hiljalleen äänen suuntaan. Pörfecto, tunsin kastuvani läpikotaisin näinkin lyhyellä matkalla. Tuijotan tarhan portilla kaukaisuuteen etsien äänenaiheuttajaa. Ketään ei enää näy, eikä kuulu. Juuri kun olen kääntymäisilläni pois näen valkean
hahmon toisella puolen aitausta. Se pysyy aivan paikoillaan, mutta tunnen sisimmissäni sen tuijottavan minua. Suoraan silmiini...
"Hevonen", kuiskaan lähes ääneti peruuttaen samalla kauemmas. Se ei kuulunut Porttikorven asukkaisiin, joten miten se oli päässyt aitaukseen.

En tiennyt miten pitkään olin seisonut hievahtamatta paikoillani, mutta kun vaalea eläin alkoi juoksemaan suoraan kohti minua sain pakoreaktion ja aloin hädissäni peruuttaa melkein itsekin juosten kauemmas. Se oli vain hevonen, mutta miksi vaistoni ohjasi minua pois sen luota? Mikä sai minut pelkäämään sitä?
Käännyn kokonaan ympäri ja juoksen mahdollisimman lujaa kohti tallinovea. Kuulen askeleet takaani ja se saa sydämeni tykyttämään pelosta kahta kauheammin.
Pian äänet loppuvat kuin seinään. Hevonen ei varmaan päässyt pois aitauksesta, mutta kuin loppusilaukseksi olento päästää verenpysäyttävän hirnunnan, jonka ääni tuntuu lävistävän minut niskakarvojeni noustessa pystyyn vilunväreiden saattelemana.

Tallin nurkalla törmään juostessani Anttiin.
"Mitä v-----" mies äännähtää ennen kuin tajuaa häneen törmänneen henkilöön olevan minä. Hänen seurassaan seisoo the poss, tai siis Antin pomo Kari, joka tuijottaa minua myös yhtä ihmeissään kuin työmiehensäkin.
"Mitä te täällä?",kysäisen nopeasti sydämeni tykyttäen yhä sataa. "Luulin että olitte lähteneet jo veks."
Miehet katsovat minua ja kerran toisiaan.
"Korjattiin yks kone. Ei viittitty jättää sitä huomiseen" Kari vastaa kaivaten vieläkin vastausta minun toilailulleni.

"Ettekö kuulleet sitä", vastaan kysymykseen uudella kysymyksellä.
"Mitä?"
"Hirnuntaa." Kai heidän nyt oli pakko kuulla se. Se oli kyllä tarpeeksi kova ääni, jotta hekin olisivat sen kuulleet. En kai tullut hulluksi kun tein ensimmäistä kertaa iltatallin Porttikorvessa. Se nyt olisikin parasta mitä perjantai-illassa voisi sattua. Viikonloppu edessä ja olisin jo nyt ihan kajahtanut.
Miehet pyörittelevät päätään ja nostelevat olkiaan.
" Ei me mitään..."

Kävelen reippaasti sisälle talliin huomaten Rikkun ja Menchin palanneen. Ilmeisesti multa oli jäänyt aika paljon ohi : työmiehet olivat yhä tilalla ja omistajattaret olivat palanneet reissultaan. Ehkä jännitys jotenkin...puuduttaa aivot(?)

"Milloin te ennätitte tulla?"kysäisen tervehtien samalla heitä. "Ootte polletkin hoitanut jo"
"Oltiin nopeita", Menchi vastaa hymyillen. "Mutta oot näköjään muuten hoitanut tallin iltakuntoon, kiitos."
Kari ja Anttikin liittyvät seuraamme sateesta.
"Tuolla oli muuten joku vaalea hevonen vielä tarhassa", totean ääneen. "Tiedättekö te siitä mitään?"
Menchi pysähtyy kuin seinään ja katsoo minua. Rikkukin vilkaisee minua sivusilmällään.

"Ehkä näit harhoja?" Antti liittyy puheeseen. "Sanoithan että se hirnui, muttei me Karin kanssa kuultu mitään..."
Tuijotan miestä kulmieni alta. Jos en ole seonnut, kuten tuskin nyt olin niin äskeinen oli totisinta totta. Tuntui kuin voisin sulaa keskelle pihaa ja kadota maan uumeniin. Harvoin koin yhtä pelottavaa tilaa kuin äsken.
"En. Tiedän kyllä mitä näin" vastaan vieläkin tuntien vilunväristykset niskassa. Kun kaikki katsoivat minua niin, tiesin ettei hevosen kuulunut olla siellä. Siinä oli jotain kirottua. Se selittäisi myös miksi vaistoni ohjasi minua kauemmas olennosta.

Loppuillan kotiin lähtemisen sijasta vietimme mukavaa rentoa iltaa kerhohuoneessa yrittäen unohtaa äskeisen. Menchi näytti mietteliäältä ja Rikku jutteli hälle jotain. Anttikin yritti juottaa mulle alkoholia kun se kuulemma rauhoittaa mieltä...
Näin se viikonloppu alkoi. Mulle päivä oli melkein kuin 13 päivä perjantaina, vaikka en pahemmin taikauskonen ollutkaan.

[Linnea]

24.4.2013 - Naisviehätystä(kö?)

"Hölmö...", naurahdan vieressä istuvalle Tuomakselle, joka valittaa hevosella ajelun huonoista puolista koko ajan. On niitä kuoppia ja hevosissa ei ole edes jousia, kuten autoissa, jotka pehmentävät iskujen voimaa. Puhumattakaan siitä kun pilvet enteilivät pahasti sadetta : eihän meillä ollut tässä kattoakaan.
Se kaikki sai mut jotenkin hyvälle tuulelle ja hymyilemään. Mä kun luulin että naiset olivat yleensä niitä valittaja tyyppejä, eivätkä "ronskit" miehet. Pyh, ilmeisesti olin väärässä tai meissä hevosnaisissa oli sitä jotain... Se oli hassua ja kun mainitsin siitä, ja onneksi mainitsinkin niin Tuomas alkoi käyttäytyä miehekkäämmin ja hiljaisemmin arvostaen hevosten hyviäkin puolia. Mä oli kyllä varma ettei se oikeasti näitä karvamopedeja arvostanut niin paljoa kuin minulle sanoessaan väitti, mutta ei se minua sinällänsä haitannut kun se ei selvästi vihannut tai inhonnutkaan näitä. Sitä en tiennyt miksi se yritti näyttää niin kiinnostuneelta hevosista tai ensinnäkään sitä että mies suostui mukaan pikku ajelulle Cadilla. Ehkä se halusi saada siedätyshoitoa(vaikka allerginen ei ollutkaan) hevosiin -jotta se olisi rohkeampi niiden kanssa tai sitten sitä oikeasti kiinnosti oppia näistä lisää...Ei, sitä se ei varmasti ollut. Se oli jotain muuta...

Katselen sivusilmällä Tuomasta, joka istuu jännittyneenä vieressäni Cadin kärryillä. Jarrutan orin käyntiin jo sen takia että toinen matkustaja ei ollut tottunut näinkin hurjaan menoon. Heh, ei se ollut mitään verrattuna autoon, mutta kai se sitten oli kuitenkin erilaista kun ei ollut suojaavaa peltipurkkia ympärillä.
"Tuomas, are u okay?", kysäisen hymyillen mieheltä ja ohjaan samalla Cadin Porttikorven pihaan. Mies rentoutuu ja katsoo minuakin vihdoin hymyillen.
" Sure babe - ei se ollut ollenkaan paha kyyti", Tuomas vastaa ja hyppää alas kärryiltä kun seisautan hevosen.
Ei tietenkään, mietin. Ei ollut paha ei, mutta luulen että se ei tulisi uudestaan kyytiini.

Irrotan kärryt ja pyydän Tuomasta raahaamaan ne paikoilleen. Talutan Cadin sisälle talliin, sitoen sen suoraan pesupaikalle ja avaan valjaat vieden nekin omalle paikalleen. Huuhtelen orin jalkoja jonkin aikaa kylmällä vedellä ja talutan Cadillacin karsinaansa.
"Moi Linnea", Rikku äkkää paikallaoloni ja kävelee luokseni rivakoin askelin. Tervehdin vastavuoroisesti naista harjaillessani tummaa hevosta. Huomaan hänellä olevan jotain asiaa minulle, mutta tallin omistajatar pyöräyttää päätään ja siirtyy seuraavaan asiaan.
"Ootkos sie sopeutunut Porttikorpeen jo hyvin", hän kysäisee minulta vilauttaen pienen hymynpoikasen.
Keskeytän harjaamisen ja tiputan harjan ämpäriin tullen kokonaan ulos karsinasta sulkien oven.
"Ihan hyvin mä olen tänne sopeutunut" hymyilen naiselle. "En kai ole ollut huono työntekijä? "
"Et ollenkaan...minä vain..." , Rikku hiljenee mietteisiinsä. "Noo, sait ainakin jopa Tuomaksen kyytiin tänään. Yllätyin todella kun se ilmoitti lähtevänsä kanssasi ajelulle hevosella."
Naurahdan.
"En kai ollut sitten kamalaa seuraa", hymyilen vinosti ja lähden kävelemään kohti kerhohuonetta.

"Et valitettavasti sitäkään, mutta ajattelin sen välttävän hevosia sen verran ettei se kyytiin uskaltaisi"
"Ei se varmasti uutta ajelua kannata", naurahdan kiepautten samalla hiukseni nutturalle. "Hyvä ettei se saa traumoja..."
Rikkukin naurahtaa ja astelee perässäni sisälle huoneeseen, jossa riittikin jos säpinää. Kari, Antti, Menchi, Mirka ja Tuomas istuivat jo kerhohuoneessa juoden kahvia ja syöden ilmeisesti Antin tuomia pullia.

"Tuomas", Rikku naurahtaa. "Et kai saanut traumoja hevosajelusta?"
Kaikki paikallaolijat vilkaisevat miestä kulmiensa alta. Antti näytti jopa siltä kun se voisi milloin tahansa sylkäistä kahvit ulos suustaan.
"Dude, olitko sä hevostelemassa?", Antti hymyilee ystävälleen nielaistuaan juomansa parempaan paikkaan.
"Oon hyvä suostuttelemaan", puutun puheeseen nauraen antamatta Tuomakselle suunvuoroa.
Antti katsoo minua vienosti.
"Voisit suostutella minuakin", Antti virnistää...
"Ei sillä tavalla" lausahdan tajutessani miehen ajatukset.
"Etkö? Oisit hyv...", Antti keskeyttää Menchin mulkaistessa miestä pahasti.

"Hei. Olihan mulla naisseuraa mukana", Tuomas naurahtaa. "En mä nyt niin halvalla hevosiin kajoa"
"Ai etkö mun kanssa tulis?", Antti naurahtaa.
"En"
"Paska" Antti muljauttaa näyttäen kuitenkin tyytyväiseltä.
Pyöräytän silmiäni. Tuntu rennolta olla Porttikorvessa nykyään kun oli jo hieman tottunut arkeen...

[Linnea]

Helatorstaita 9.5.2013

Lappaan vikatkin paskan rippeet täysinäiseen kottikärryyn karsinoista. Olin päässyt hieman harvemmin Porttikorpeen kiireiden takia, joten nyt yritin ahkeroida senkin edestä. Piti näyttää että mulla ei mitään kevät väsymystä ollut. Päinvastoin. Minullahan oli kevättä rinnassa, kuten sanonta kuuluu. Tuntuu että voisin tehdä lähes mitä vain, milloin vain. Oli niin hienoa kuunnella lintujen sirkutusta auringon paistaessa tai sateen ropinaa ikkunoita vasten. Ne olivat asioita joista pidin. Sellaisia rentouttavia hetkiä, kuten auringon ottaminen rannalla kesäisin. Vappukin tuli ja meni. Silloin mä olin kerrankin juhlinut kunnolla. Nyt kun sitä mietti niin ehkä mua vähän hävetti vetää sellaset darrat vieläpä Porttikorvessa. Kaikki taisi juoda ja siinä me sitten porukalla vallattiin sohvat ja nurkat.

Eniten mua taisi mietityttää mitä sinä tiistai-iltana tapahtui. Muisti on pimeä koko illasta, enkä kyllä ihmettele asiaa. Kun yleensä ei oikein juo ja sitten kun kerralla vetää oikein olan takaa niin sitten tapahtuu. Ilmeisesti olin sortunut tekemään, puhumaan tai lupaamaan jotain, koska ainakin Tuomas oli jotenkin läheisempi seurassani kuin ennen. Pelkäsin että olin sanonut jotain typerää sinä iltana, mutta ilmeisesti asiasta tietoinen Antti, ei suostunut kertomaan mitä.
Olin kyllä selitellyt molemmille herroille että en ollut silloin minä, koska olin päihtyneenä. Silloin ei aina voi kanavoida mitä sanoo ja kenelle. Ehkä olin sattunut paljastamaan jotain..ehkä, sitä en tosiaankaan tiennyt, eikä Rikku tai Menchi asiasta tienneet mitään. Ehkä ukot veteli vain omiaan, enkä tosiasiassa ollut sanonut mitään kummaa. Pitihän sitä välillä pelotella toista, kun ei ollut itse tietoinen enää asiasta.

Kärrään kottikärryt paikoilleen ja lakaisen lattian harjalla siistiksi. Kesä lähestyi jo kovaa vauhtia. Tässä lähellä taisi olla jonkin sortin lätäkkö, niin pitäisi kysyä tallin omistajattarilta oliko siinä kummoisempaa rantaa, jos vaikka pääsisi uittamaan polleja. Se olisi kyllä ihanaa vaihtelua ja kun siitä oli vuosia kun viimeksi sitä pääsin tekemään.

Tervehdin tallin sisälle astuvaa Rikkua asettaen harjan nojaamaan seinää vasten.
-It´s rain stop yet? kysäisen hymyillen naiselta, joka näytti pysyneen hyvinkin kuivana vaikka koko päivä oli tihuttanut vettä enemmän tai vähemmän.
-Jep, ei siellä ole satanut ainakaan varttiin, Rikku hymyilee takaisin ja tulen taas ajatellekseni kuinka kauan mahdoin siivota karsinoita, sillä tuntui että vielä aivan äsken siellä vielä satoi ihan kunnolla.
-Hyvä, mietinkin jo että pitäiskö minun mennä ulos tanssimaan sadetanssia. Tai siis sellaista sateenlopettamis-tanssia. En mielelläni ulkoiluta hevosia kaatosateessa, ellei sitten ole pakko, nyrpistän nenääni ajatukselle.
Rikku naurahtaa ja kävelee ohitseni kerhohuoneeseen -ja minä tietenkin perässä.

Menchi istuukin jo pöydän ääressä mietiskellen, joten en kehtaa keskeyttää hänen mietiskely tuokiotaan. Paitsi että kyllä mun piti.
-Menchi, yritän näyttää mahdollisimman järkyttyneeltä. -Ei kai susta oo tullut buddha?
-Häh? Menchi tuijottaa minua ihmeissään.
-Tänään on uskonnollinen juhlapyhä. Jaaa nyt säää mietiskelet niin kuin luostarin munkit, naurahdan.
-Linnea, Menchikin naurahtaa. -Ei huolta. Musta ei oo tulossa minkään luostarin munkkia. Ja herranlettas, mä oon NAINEN tyttö hyvä, eli ei musta munkkia tulis vaan nunna.
-Noo, sellanen sitten?
-Ei
-Hyvä, huokaan liioitellusti. -Munkeillahan on yleensä pälvikalju. Aattele jos sullekin olisi tullut sellanen.

Rikku purskahtaa nauramaan ja Menchi painaa kasvonsa käsiensä väliin hymyillen.
-Neela! Nyt sä oot saanut liikaa vaikutteita vappuna syödyistä reikämunkeista. Ei niillä luostareissa asuvilla munkeilla muutenkaan aina mitään pälvikaljuja oo, vaan ne on kokonaan kaljuja.
Katson naisia muka kauhean järkyttyneen että yllätyneen näköisenä.
-No en mä Menchiä kaljunakaan osais kuvitella ja otettiin ne toisetkin munkit puheeseen niin onhan se hyvä että on se reikäkin olemassa ja...
-Neela! Rikku hyssyttelee. -Oot viettänyt liikaa Karin työmiesten kanssa aikaa. Sut pitää laittaa kohta karanteeniin niistä, nainen naurahtaa.
-Mut mä...
-Shh! Menchikin nauraa ja taputtaa minua kevyesti olalle.-Me ollaan edelleen niitä naisia, joten voidaan unohtaa ne munkit.
-Munkit on hyviä, hymyilen..-Mutta eikö meillä sitten ole sitä reik...

Tunnen kylmän veden valuvan päälaeltani alas selkääni.
-IIIK! Kiljaisen. -Menchi!
-Karanteeniin? Menchi katsoo kysyvästi Rikkua.
-Karanteeniin, Rikku vastaa ovelan näköisenä.