Tallikirja 2012

[Menchi]

Tallikirja 2012
+ Joulukuu 2011

[/i][/b]

Yleinen päiväkirja, johon jokainen saa kirjoittaa tarinoita joita tallilla on tapahtunut. Ei kuitenkaan hevosten hoitoja.[/center]

[Menchi]

26.12.2011 That first hangover morning

Havahduin äkkiä ääneen. Puhelin huuti pöydällä kuin viimeistä päivää, siltä se ainakin korviini tuntui. Kirosin ja ähkin, kun en meinannut ylettyä pirisevään kapistukseen. Muistaakseeni en kyllä ollut laittanut herätyskelloa? Kurottelun seurauksena olin romahtaa lattialle. Lopulta puhelin osui käteeni ja sumein silmin tuijotin näyttöä. Rikku? Mitä hittoa, hänhän oli luvannut hoitaa aamutallin tänään.
"Noh?"
Vastaukseni ei ollut luonnollisesti iloisimmasta päästä, olinhan juuri herännyt 4 tunnin yöunien jälkeen, enkä ollut varma, olinko edelleen humalassa, vai oliko se krapulaa, vai mitä ihmettä se oli.
'MENC!' - Rikku huuti korvaani niin että luulin tärykalvon menevän puhki - 'Nyt on kuuleppas käynyt niin, että Karin traktorista hajosi pläpäläpläeraeg erblaah (lue: en kuunnellut) ja nyt on niin että se uusi osa on mentävä haettamaan ja Karin on oltava auraamassa, joten, mie lähen sitä osaa hakee ja sie tuut tekee aamutallin loppuun.'
"Haista..."
'EN!' taas se tärykalvo?
"Sovittiin että minä hulluttelen kerrankin, sie lupasit tehä aamutallin ja thats it. Et voi aina luottaa minuun."
'Joo mut tiiän ettet sano enää ei.'
Seurasi hetken hiljaisuus. Tässä välissä voi kuvitella sirkkojen sirkuttavan tai sen kuuluisan risupallon pyörivän aavikolla tuulen mukana.
"Näytänkin ihan viemäristä nousseelta pedolta."
'Ei se mitään. Saat puolituntia sitten meen.'
"Haista..." Mutta Rikku oli jo kerennyt lyödä luurit. Annoin käteni valua korvalta, niin että puhelin tipahti lattialle. Sillä hetkellä taisin kirota koko maailman syvimpään koloon minkä keksin olevani. Eiliset pippalot olivat venyneet turhan pitkäksi - juuri kohdalle osunut ero oli pakottanut hakemaan jotain piristystä tähän hetkeen. Tuntui vieläkin hölmöltä herätä sängystä yksin.

Pyörittyäni ja tuskailtuani hetkisen, raahasin itseni suihkuun. Minun oli pidettävä suihkun seinästä tukea, etten olisi ollut nenilteni. Kerkesin jo soittamaan Rikkulle, etten kykene tulemaan, mutta hän ei jättänyt vaihtoehtoja. Kirosin taas maailmaa ja alkoholia. Karu totuus iski lopulta mieleeni, kun tajusin, että tänään olisi ensimmäinen esittelypäivä, tallin virallinen esittelypäivä, avajaispäivä. Tai "virallinen" ja "virallinen". Tuijottaessa itseäni peilistä, valuin mielessäni jonkin tyyppisenä nesteenä alas lattialle ja siitä aina viemäriä pitkin jonnekkin kauas, lopulta mereen ja kadoten näin. Valitettavasti se ei ollut todellisuudessa mahdollista, vaan reilu tunnin päästä löysin itseni Porttikorven pihasta sammuttamasta autoani. Niin, luultavasti en olisi saanut ajaa edes autoa, mutta nämä ovat hysshyss juttuja.

Osa hevosista oli jo ulkona, mutta rohkenin silti epäillä, että Rikku olisi niiden karsinoita kerennyt siivota, mikä sai minut lähestulkoon masentumaan. Päästin Nellan ulos takapenkiltä, oranssin viuhahduksen vain näkyessä silmieni edestä. Suomen pystykorva suuntasi haukkuen päättömänä ympäriinsä, niin innoissaan se oli saadessaan juosta. Pudistin päätäni supertarmokkaalle koiralle. Marssiessani talliin, saatoin todeta, että Rikku oli sentäs -kerrankin ollut ahkera- ja tyhjentänyt koko ylätallin ja lisäsiiven ja putsannut jopa karsinat. Kieltämättä tämä hiukan hämäsi minua, olikohan jotain muutakin hämärää tekeillä? Näin ollen minulle jäisi luultavasti ylätallin 4 hevosta, niiden karsinat ja käytävien lakaisu.
Hämmästyksekseni ylätalli oli vielä täysin pimeä ja hevosten kuullessaan minun tulevan, kuului jonkin aikaa kummallista ryminää, niin että luulin jo jonkun hevosen olevan karkuteillä. Ryminää seurasi kuitenkin pari tuttua hörähdystä. Laittaessani valot ja astuessani käytävälle, Kiukun pää oli pitkällään oven yli. Sieraimet suurina ja korvat hörössä se tuijotti minua kuin kuuta nousevaa. Tuijotin hevosta takaisin, jolloin se pärskähti ja viskaisi päätänsä. Myös pieni Coma kuikuili karsinasta ja Maru tapitti minua toiselta puolelta loukkaantuneen näköisenä.
"Mitäh?"
Ähkäisin hevosille, niiden edelleen tapittaessa minua.
Ensitöikseni vein Kiukun ja Coman tarhaan. Saisi kaksikko nyt toistaiseksi pärjätä ilman loimia, ulkona oli ehkä 10 astetta pakkasta mutta muuten oikein miellittyvä sää. Toki pilvistä oli, muttei tuullut yhtään. Kiukku oli toistamiseen menossa eri suuntaan kuin minä ja Coma, joten tarhaan pääseminen tuntui vaikealta. Aamuheinätkin oli jo jaettu ja pojat ryntäsivät kasojen luokse, käyden sitten tervehtimässä viereisen tarhan oleskelijoita.
Myös Maru ja Nilla pääsivät tarhaan. Marulle istutin varmuuden vuoksi loimen päälle, Nilla oli sellain karvapallo että minusta tuntuu että tamma pärjäisi parhaimmassakin pakkasessa aivan hyvin ilman minkäänlaista ongelmaa.

Karsinoita siivotessani en voinut mitään pahalle ololle joka hyökkäsi kimppuuni. Lantala oli sopiva paikka antaa ylen. Kuvittelin kuinka kauhealta näytin, mutta urhoollisesti siivosin karsinat ennen kuin menin vessaan siistiytymään ja kauhistelemaan itseäni. Paikka avautuisi virallisesti kahdentoista aikaan ja kello oli nyt yksitoista. Kerkeisin vielä lakaisemaan käytävät ja jakamaan päiväheinät. Onneksi toimisto oli sentään joten kuten siivottu eilen, vaikkei se siisti vieläkään ollut. Ehkäpä pian täällä rupeisi käymään tallityttöjä joille voisi nakittaa ainakin osan hommista, kuinka juuri tänä aamuna toivoinkaan sitä.
Olin juuri jakamassa heiniä, enkä tajunnut kellon kulkua, kun kuulin ystävällisen naisäänen takaatani..
'Päivää...'
Käännyin säikähdyksissäni ja nainenkin taisi hiukan hämmentyä ilmeestäni, tai ulkonäöstäni joka muistutti hyvin paljon zombia, koska ei osannut sanoa mitään. Onneksi kaksi pikkutyttöä avasivat suunsa.
'Moi me ollaan Saara ja Mira!' Tytöt hiuhkuivat innoistuksissaan, johon oletettavasti tyttöjen äiti sitten jatkoi; 'Täällä on kuulemma tänään avajaispäivä...?'
Ja minä tuijotin vielä hetken, kunnes tajusin päästää heinäpaalin käsistäni, hymyillä ja ojentaa käden naiselle.
"On, onpa hyvinkin. Tervetuloa Porttikorven tilalle, minä olen Menchi, paikan toinen omistaja."
Samalla tunsin pahanolon hyökkäävän takaisin, voi hitto, mitäköhän tästä vielä tulisi.


Elikkä tervetuloa Porttikorven tilalle tämän pienen "avajaistarinan" saattelemana (:

[Rikku]

7.1.2012

Puhelimeni on soinut taukoamatta koko päivän, ja minulla on ollut täysi työ jo yksinomaan siihen vastatessa. Olen vielä niin lörppöluontoinenkin, että puhelinmyyjänkin kanssa saatoin jauhaa paskaa puolisen tuntia kunnes kummatkin tajusivat olevansa töissä. Ilma oli juuri ja juuri pakkasen puolella, mutta tarkenin silti ulkona sinisessä hupparissani. Toisaalta se oli hyvin paksukin, mutta kuitenkin. Jalkaani olin vetänyt rakkaat talviratsastushousuni, mutten ollut vaivautunut laittamaan niiden vetoketjuja lahkeista kiinni. Niinpä ne pikemminkin roikkuivat ylläni. Henkseleitäkään en viitsinyt juuri nyt kiristää. Ikivanhat, kuluneet adidas-tennarit olin pyhittänyt tallikäyttöön jo vuosia sitten. Kestävää tekoa ne ainakin olivat jos ei muuta.

Lampsin melko reippain askelin tallin taa, morjenstellen kaikille näkemilleni ja näkymättömillekin. Karin konehalli siinti metsän laidassa kuin temppeli. Toisaalta jonkunlainen pyhä paikka se tuntui Karille ja hänen kahdelle apinalleen Antille ja Tuomakselle olevan.

Avasin suuren hallin liukuoven, jonka päästämät vinkuvat äänet kajahtelivat pitkin metallista hallia. En ollutkaan muistanut tämän olevan näin iso. Tuomas nosti päänsä uusimman John Deeremme takaa, moikaten minulle.
" Ei kai sulla hommat pahasti kesken ole? Tarvisin nimittäin etukuormaajaa. "
Osoitin määrätietoisesti kohti jontikkaa, johon Tuomas loi katseen. Hän mutristi miettivänä suutaan ja pudisti päätään hitaasti.
" Just sain öljyt vaihettua. Kiristelen vielä tän suodattimen. "
Nuorukainen pyyhki käsistään suurimmat öljyt rättiin, jonka sitten heitti olalleen. Kiipesin suureen vihreään traktoriin, ja paiskasin oven perässäni kiinni. Tai en oikeastaan paiskannut. Traktorissa oli niin uudet kaasujouset että hädintuskin jaksoin yhdellä kädellä vetää sen kiinni. Istuuduin ilmatyynyin jousitetulle penkille, ja nojasin taaksepäin. Olo oli kuin olohuoneessa konsanaan. Pian Tuomas näytti minulle peukkua, jolloin tiesin hänen olevan valmis. Käynnistin traktorin ja peruutin sen hallista pihalle. Nappasin etukuormaajaan paalipihdit, joiden kanssa suuntasin kohti tallia. Paalit oli tallin vintillä, josta ne täytyi ottaa alas etukuormaajalla, jahka ne oltiin ensin pyöritelty vintin suuren päätyoven eteen. Vinttisiltaa ei tallissa ollut, ja vaikka olisi, jäisi se liian pieniksi traktoreillemme... paitsi sille vanhalle 80-luvun ihmeelle.

Saatuani paalin kyytiin suuntasin kohti tallin ovea, josta työnsin sen sisään rehulaan. Nuorimmat hevosista hypähtelivät tarhoissaan, muut vain tuijottivat mölisevää traktoria, jossa kuitenkin oli ääntä 370:n hevosvoiman edestä. Ajoin traktorin takaisin tallin taa, ja lampsin entistä laiskemmin askelin takaisin toimistooni. Napsautin kahvinkeittimen päälle - olinhan laittanut sinne jo porot sekä vedet aijemmin. Lysähdin kulahtaneeseen tuoliini, miettien kuinka paljon mukavampi jontikan ilmatyynyistuin oli ollut. Ehkä voisin tehdä sellaisesta toimistotuolin. Mikä idea! Hapuilin kämmenelläni työpöytää siihen katsomatta, ja lopulta sain käsiini ravilehden.

* PIM *
Säpsähdin hereille tuolissani, ja tajusin ravilehden tippuneen lattialle. Kohotin kulmaani ja katsoin kahvinkeittimeen. Kahvi ainakin oli valunut. Keittimen digitaalikello näytti 16:34, joten olin nukkunut lähes puolitoista tuntia. Nousin ylös tuolista venytellen leppoisasti. Tartuin pannuun ja pyörittelin kahvia muutaman kerran, kuin sekottaakseni sitä. Pannu oli yhä kuuma. Toisaalta levy sammui itsestään vasta kahden tunnin jälkeen. Kulin ovenraosta tempperamenttiset, mutta kevyet askeleet lähestyvän. Kaadoin samanaikaisesti kahvin kuppiini kun Menchi astui sisään. En tosin edes katsonut ovelle päin, tiesin sen olevan Menchi.
" Tiesitkö että sinut erottaa kävelystäsi? "
Menchi hymähti: " Joopa. "

Istuuduin takaisin ja sekottelin hiljakseen kahvia kupissa. Avasin pitkät ruskeat ja paksut hiukseni antaen niiden tippua vapaana minne sattuivat. Yleinsä en tallissa pitänyt hiuksia auki, joten monille saatoin olla outo näky.
" Lainaan Kuisman hiittikärrejä... ellet ajatellut itte mennä? "
Menchi kysyi. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:
" Okei. Ole hyvä. "
Perään vielä loin läpinäkyvästi tekopirteän hymyn. Menchin katse laskeutui lattiaan, ja sinne tippuneeseen lehteen.
" Miksi sun lehdet on lattialla? "
Mietin hetken.
" Kostea huoneilma, lattialla ne säilyy paremmin. "
Nyökytin kaikkitietävänä päätäni. Menchi pyöräytti silmiään ja lähti toimistosta.

Kahvin juotuani kello olikin jo viisi. Voisi ehkä ratsastaa Cadin kanssa kentällä pitkästä aikaa. Palautella vähän mieleen jo opittuja pieniä asioita. Kävellessäni tallin käytävällä sammuivat kaikki valot yllättäin. Ensin ne vain räpsähtivät, ja sitten sammuivat kokonaan. Jähmetyin niille sijoilleni. Lapsena olin kuollakseni pelännyt pimeää, enkä vieläkään tuntenut oloani mukavaksi pimeydessä. Mielikuvituksenikin oli liian ylikierroksilla ja sai minut pelkäämään olemattomia.
" Menchi! "
Huusin pimeään talliin vihaiseen äänensävyyn.
" Lopeta jo tää vittuilu! "
Ainoa ääni kuitenkin joka tallissa kuului oli oma kaikuni. Pian tunsin jonkun koskettavan hiuksiani - voin vannoa sen, ihan oikeasti - säikähdin niin että suustani pääsi kiljahdus, ja käännyin ympäri. Samassa valot kuitenkin palasivat, ja huomasin yhä olevani yksin tallissa. Kosketin itse hiuksiani, sitoen ne äkkiä suttunutturalle. Pulssini lyödessä yhä tuhatta ja sataa, kävelin ripein askelin ulos tallista.

Rikku

[Rikku]

13.1.2012
Vauva-uutisia

Lumentulolle ei näyttänyt tulevan loppua kolmenkaan päivän jälkeen. Kari ja Antti olivat olleet vuoron perään auraamassa Rastaslammen ja Ruostulan teollisuusalueita, pihoja ja jalkakäytäviä. Kari istui tällä hetkellä silmät ristissä kerhohuoneen sohvalla, syöden sämpylää, joka täyttäisi norsunkin vatsan. Hullua oli, mutta pidin enemmän tallin keittiöstä, kun omastani. Jaloissani pyörivä nuori kolli hypähti lopulta syliini, haistellen leukaani niin että tunsin hänen kostean nenänpäänsä. Rapsuttelin toista päälaelta sen näköisesti, ettei moni kissa viihtyisi sylissäni hetkeä kauempaa, mutta tämä kolli - Lusmu - rakasti näitä kovia otteita yli kaiken.
" Arvaa, tänään kun vein Kuismaa ja Nikoo tarhaan niin Lusmu piehtaroi ihan onnessaan siinä portilla eikä meinannut väistää vaikka käveli yli. Onneks lopulta sit tajusi mikä oli sille parhaaksi. "
Venyttelin taaksepäin selkä kaarellaan.
" Huooh.. Tänään olis taas aihetta voltaren emulgelille. Alkaa tuntuu jo selä-- "
Katseeni ja sanani pysähtyi samalla hetkellä Kariin, joka hitaasti pureskeli leipäänsä, kuin hidastetussa elokuvassa.
" Kari, runkkaaminen heikentää kuuloa. "
Sanoin, saaden nimeltä kutsumalla miehen huomion minuun.
" Täh? "
Hän kysyi. Minun virnuileva ilmeeni kertoi jo kaiken.
" Ei vittu toi ollu reiluu! "
Naurahti väsyneen kuuloisena. Ulkona ei tällä hetkellä tullut kovasti lunta, joten Kari oli tullut nukkumaan. Antti jäi auraamaan, tullen hänkin saatuaan homman valmiiksi jälleen ennen ensi yötä. Nousin penkiltäni tiputtaen kissan lattialle. Kävelin kerhohuoneen jääkaapille, josta näytin Karille ostoksiani.
" Ostin siulle redbullia kolme tölkkiä. "
Kari nyökytti. Mies ei oikeastaan edes pitänyt energiajuomista, mutta redbull oli ainoa jota hän joi ja halusikin juoda.

Rinnan eläinlääkäri tulisi minä hetkenä hyvänsä. Mikseivät ne koskaan antaneet tarkkaa aikaa? Aina sanoivat vaan "parin tunnin sisällä". Ensimmäinen ultra, tarkistus, kontrolli, mikä lie. Nyt saisi tietää, oliko varsaa edes tulossa. Olin pitänyt sormeni ja varpaani ristissä koko aamupäivän. Varsa olisi niin Rinnan, kun Kuismankin ensimmäinen. Minun pienen oripoikani, Kuisman! Askeleeni oli ylireipas siihen nähden ettei minulla ollut edes kiire. Rinna oli kärsimätön. Se ei ymmärtänyt miksei se pääsisi tarhaan. Tuijotti minua vain vihaisesti.

Tunnit kuluivat liian hitaasti minun mieleeni. Eläinlääkärin tummanvihreä maasturi ajoi kuitenkin lopulta pihaan, tullen sisään tallin nosto-oven pienemmästä ovesta. Olin asetellut Rinnan jo käytävälle valmiiksi. Olin niin innoissani että sotkeuduin kaikkiin sanoihini. Nämä viime päivät olin pidellyt tammaa kuin silkkihansikkain, pumpulilla vuoratussa poksissa. Eläinlääkäri tutki kauan, hyvin kauan, kunnes;
tum-tum-tum-tum-tum-tum-tum-tum-tum-tum-tum-tum

Riemastuin niin että hypähdin kiljahtaen. Taputin käsiäni yhteen, lähtien eläinlääkärin kommentteja odottamatta hyppelehtimään kohti Marun karsinaa, jossa tiesin Menchin olevan. Syöksähdin ovelle niin että Maru säpsähti, mutten välittänyt.
" Hehee! Rinna on paksuna! Ihanaa! Niin pienet, ihanat sydämenlyönnit voi EI! "
Tuntui kuin olisin nuortunut 10 vuotiaaksi. Syöksyessäni takaisin eläinlääkärin luo, Kuisma hörähti minulle karsinastaan.
" Aaah! Kuisma, hyvät lastit olit tammaan vetänyt ai että olet sittenkin oikea ori! "
Eläinlääkäri kurkisti minua päin olkansa yli, kuin ei olisi uskonut kuulemaansa. Tiedän, en ajatellut sanojani toisinaan lainkaan.

Rinna varsoo 5.3.2012

[Menchi]

14.1. Valot jälleen

Kerrankin minä istuin toimistonpöydän takana, nojaten vasempaan käsivarteeni. Oikeassa kädessä minulla oli kynä, jota hermostuneena naputtelin pöytään. Nella röhnötti sohvalla, missä se torkkui, nähden luultavasti jotain unta, sillä se potki vähän väliä ilmaa tassuillaan ja heilutteli päätänsä. Hoidin kirjanpitoa. En vain jaksanut keskittyä ollenkaan. Olin juuri herännyt omilta torkuiltani, sen, että olin vessassa käynyt siistitymässä ja istunut tähän olin vain saanut yhden laskun aikaan. Työnsin paperit syrjään. Täytyisi jättää huomiseen, vaikka inhosinkin tehdä sunnuntaina kunnon töitä. Samalla iskin pääni pöytään. Jo oli helvetti kun mistään ei tullut mitään. Säpsähdin kun puhelin rupesi laulamaan Chisua - mä katkon sun peukalon, ettet sä liftata voi mun perään, sit etusormen vuoro on ettet sä töki mua sillä enää, ei kohtalo, oon iso tyttö jo ja mä päätän sen, kenen oon tai en. Huokaisin. En tuntenut numeroa, mutta vastasin silti. Tuntematon ääni tervehti minua, esittäytyen eriniksi ja puhuen pitkät pätkät siitä, kuinka oli sopinut Rikkun kanssa tallipaikassa. Rikku olikin siitä jotain maininnut, mutten muistanut mitä. Sovittiin asian olevan okei ja hevonen - Roi - tulisi huomenna. Puhelun loputtua pudistelin taas päätäni. Talli olisi aivan kohta täynnä. Toisaalta, hyvä asiahan se olisi. Seuraavaksi, lähes yllättäen Pinja pamahti toimistoon, näyttäen hämmästyneeltä nähdessään minut.
"Heih."
Tervehdin tyttöä, joka ujosti hymyillen tervehti takaisin.
'Tulin vain hakemaan vähän paperia.'
Nyökkäsin ja aloin kaivamaan ensimmäisestä lokerosta paperia. Valitettavasti se oli niin sekaisin Rikkun jäljiltä, etten löytänyt puhdasta paperia ja avasin seuraavan laatikon.
'Voin kyllä itsekin...'
Pinja sanoi, mutten ollut kuulevinani. Lopulta kolmannen laatikon paperikerroksen alta löytyi puhdasta valkoista paperia, joista ojensin pari Pinjalle hymyillen.
'Kiitos'
Tyttö sanoi, hymyillen nyt hieman reippaammin, ennen kuin lähti pois. Minä vilkaisin kännykkääni katsoakseni kelloa, mutta näyttöön ei syttynytkään valoa.
"No mitä helvettiä?"
Sanoin, ränkätessäni puhelinta että se olisi näyttänyt jotain elonmerkkejä. Aivan yhtäkkiä valot sammuivat. Koko toimisto muuttui aivan pilkkopimeäksi ja minä jähmetyin paikoilleni. Kännykkään ei vieläkään syttynyt valoa. Mitä ihmettä? Sähkötkö taas? Minulla oli kuitenkin tunne, etten uskaltautunut liikkua. Jokin piti minua paikallaan.
"Nella."
Kuiskasin hiljaa, oma äänikin tuntui jostain syystä hassulta. Koiraa ei kuitenkaan kuulunut, joten kutsuin sitä hiukan kovempaa. Olin saada paskahalvauksen kun koira yhtäkkiä hyppäsikin syliini. Kesti ehkä parisekunttia, kun valot syttyivät räpsien takaisin, hitaasti syttyen. En silti vieläkään olisi tohtinut liikkua, mutta työnsin Nellan sylistäni ja komensin koiran mukaani, kun hiivin ovelle ja avasin sen. Tallissa kaikki näytti olevan normaalia. Kuulin hevosten mutustavan iltaheiniään. Vainoharhaisena kuitenkin soitin Rikkulle ja pyysin häntä tulemaan seurakseni iltatallin ajaksi, tietäen, ettei hänellä parempaakaan tekemistä ollut kun Kari oli auraamassa ja Emmerdalekin oli tullut jo telkkarista.
Mikä tätä paikkaa oikein vaivaa?

[Rikku]

16.1.2012
Esimerkillistä tallinpitäjyyttä.

Valot välkkyivät hiljakseen katsellessani ylöspäin.

" Their taking the hobbits to isengard! "
" Their takin' the hobbits to isengard! "

Pian kuitenkin tajusin, etteivät valot välkkyneet, vaan valo tunkeutui verkkokalvoille luomieni välistä pikkuhiljaa.

" Theirtakingthehobbitstoisengard! "
" Thrtknthobbtstoisngrd! "

Sitten muistin. Olin nukahtanut kerhohuoneeseen. Tunnistin kaksi tuttua ääntä: Antti ja Tuomas.

" Thehobbitsisengard! "
" Kusetit saatana, sanoit vaan the hobbits isengard. "
" Enpäs. " Väitti matalampi ääni joka oli Antin.

Nousin pikkuhiljaa ylös. Valot kirvelivät, polttivat silmiäni saaden minut tuntemaan oloni epämiellyttäväksi. Hetken rähmäisiä silmiäni räpsyteltyä sain luotua jonkunlaisen katsekontaktin poikiin, jotka huomattavasti tuijottivat minua kuin eivät olisi ennen nähneet. Ennen kun ehdin mitään sanoa, Tuomas avasi suunsa:
" Huomenta, Rikku. "
" Huomenta? " Kysyin epäluuloisena.
Olinko nukkunut koko yön kerhohuoneessa? Pidin käsiä takanani tukien selkääni, jotten kaatuisi uudelleen selälleni. Lopulta kuitenkin uskalsin toisella kädelläni pyyhkiä kasvojani, ja lopulta haroa hiuksiani. Hiukseni tuntuivat niin takkuisilta, että olisin voinut väittää Menchin tupeeranneen ne afroksi.
" Enkä kusettanut, sulla on vaan niin hidas sytytys että tajuat vaan joka toisen sanan jos puhuu liian nopeasti. Kahvia, Rikku? " Kysyi Tuomas.
Oman nimeni kuuleminen sai minut jälleen heräämään, ja mumisin vastaukseksi:
" Joo... ehdottomasti. Paljon kello? Onko nyt sunnuntai vai maanantai? "
Poikia nauratti silminnähtävästi, mutteivät kehdanneet ääneen hohottaa. Lopulta vasta tajusin kerhohuoneen näyttävän jotenkin omituiselta? Pian tajusin katselevani sitä jotenkin omituisesta kulmasta. Laskin katseeni ja totesin suureksi häpeäkseni makaavani tyynyjen ja sohvapatjojen päällä kerhohuoneen nurkassa, television takana. Ei jumalauta mikä pohjanoteeraus jopa multa, ajattelin.
" Vähän yli yhdentoista. Ja ennenkun tajuat mitään niin pidetään aikaisempaa kahvitaukoa. "
Antti puolusteli jo itseään. Ei itseäni kiinnostanut tällä hetkellä se, että mitä pojat tekivät ja missä.

Mitä vittua? ... Ai niin...

Olimme eilen myöhään illalla Menchin kanssa tehneet suunnitelmia ja muutenkin laskeneet tallin budjettia joulukuulta, kunnes olimme rankan työn jälkeen päättäneet rentoutua lasillisilla kotiviiniä... ja sitten toisilla... ja kolmansilla... lopulta ehkä kahdeksansilla. Onneksi, onneksi, oli Matiaksen tallivuoroviikko.
" Ei kai... "
Sotkeuduin sanoihini, koska ylös pyrkivä neste sai minut sulkemaan suuni. Olo meni lopulta ohi, ja sitten jatkoin:
" Ei kai kukaan ole vielä tullut talliin... niiku... ulkopuolinen? "
Antti ja Tuomas pudistelivat päitään kilpaa posket täynnä munkkipossua. Hooooh, nyt olisi pakko rientää jonnekin, minne vain.

Päästyäni jaloilleni ja saatuani koottua itseni tarpeeksi pystyäkseni palaamaan kerhohuoneeseen itsevarmempana kun lähtiessä olin, palasin. Tuomas oli lähtenyt jo, mutta Antti yhä söi munkkipossua, varmaan kolmatta jo. Istuuduin ylivarovaisesti sohvalle.
" Oloja? "
Nostin sormeni varoittaakseni että hirttäisin hänet palleistansa kattoon jos jatkaisi vittuilevalla linjalla enää sanaakaan. Antti naurahti. Kahvi helpottaisi. Kahvi helpottaa aina. Sekä kaksi buranaa.
" Missä Menchi? "
Ymmärsin kysyä vihdoin. Antti oli tukehtua munkkiinsa kun naurahti niin kovasti. Ilmeisesti Menchille.
" Matias kertoi että oli nähnyt hänet nukkumassa vesivaraajan vieressä vintissä käydessään tarkistamassa lämpötilan. "
Vastaus sai minutkin virnistämään. Menchillä siis yhtä kova kohtalo kuin itselläni, tosin ei niin julkisella paikalla. Tuo oli viisaampi jopa silloin kun useimmat eivät. En oikeastaan yllättynyt lainkaan uutisesta. Menchi oli sellainen vilukissa että paleli jopa saunassa jos ei ollut pilkkihaalaria yllään. Itsekin rakastin muunmuassa paksuja täkkipeittoja, mutten kesäöisin kuten Menchi.

Ovi aukeni yllättäin, ja sisään asteli Anni tervehtien meitä iloisesti. Tuo käveli sohvan päätyyn, nostaen jonkin kassin tapaisen istuinosalle. Hän nosti katseensa minuun, ja tokaisi:
" Herranjumala, näytätpä... "
Nyökytin päätäni:
" Tiedän. "

Toivoin syvästi että Anni olisi ainoa joka tulisi näinkin aikaisin tallille. Toivoin hyvin syvästi. Kapusin jyrkät raput vinttiin miettien, kuinka Menchi oli saattanut kavuta ne ylös eilisiltana? Ehkä tuon polvet olisivatkin sen näköiset. Ja pää, perse, nilkat, kädet, kaikki. Vinttiin päästyäni säilörehun löyhkä sai minut melkein antamaan jälleen ylen, mutta juuri ja juuri sain pidettyä itseni koossa. Ei enää. Samalla kun olin pysähtynyt, aloin miettimään eilistä. Näinköhän saisimme laskea budjetin uudelleen?

Kolina pienestä huoneesta sai minut jälleen tajuamaan mitä olinkaan ollut tekemässä. Avasin oven varovasti siltä varalta, että Menchi ei olisi vielä herännyt. Näky oli niin huvittava, että repesin nauruun ovensuulla. Lopulta ymmärsin kuitenkin lopettaa, sillä tuttu tunne kutitteli kurkunpäätäni. Menchi oli luultavasti raahannut vanhat vaahtomuovipatjat lattialle ja nukkui Marun paksun toppaloimen alla. Seinän digitaalimittari näytti pyöristettynä lähes 30 astetta lämpöä. Menchi ei kuitenkaan nukkunut. Tuo nosti sormensa, nielaisten perään.
" Älä. Sano. Sanaakaan. "
Kiusaus vittuilemisen aloittamiseen oli vastustamattoman suuri, mutta kunnioittaakseni serkkua pidin huulet tiukasti yhdessä. Loppujen lopuksi olin kuitenkin samassa jamassa.

Tämähän oli esimerkillistä tallin omistajuutta.
" Meidän täytyisi ehkä ryhdistäytyä. Täytyisi hävittää kaikki kotiviinit nopeasti. "
" Älä sano sitä sanaa. "
Menchi mutisi happamasti. Naurahdin.
" Tule alas niin saat kahvia. "

[Menchi]

5.2.2012 Lumitöitä

Seisoin ratsastuskentän vieressä. Ilmeeni oli hapan. Jostain syystä kenttää ei oltu vieläkään lingottu. Lunta oli satanut 30cm parin päivän aikana, eikä kukaan, ainakaan minä suureni haaveineni tahtonut ratsastaa kentällä missä oli noin paljon lunta. Pellot olivat erikseen, niillä mentiin suurissa, syvissä hangissa, mutta entä sitten kun halusi tehdä söpöjä laukkapiruetteja ja hevonen ei saisi edes nosteltua jalkojaan? No, ehkä minä liioittelin, mutta kenttä ärsytti minua silti suunnattomasti. En tiennyt missä kukain oli, luultavasti äijät oli auraamassa, Rikku jossain nukkumassa, enkä tosiaankaan aikonut odottaa iltaan, tai huomiseen, tai ylihuomiseen asti että kenttä lingottaisiin puhtaaksi. Jotein tein radikaalin ratkaisun.

Marssiessani konehallia kohti törmäsin Eevaan, joka huuteli minun perääni, mutta minä vain huitaisin kiukkuseina että ei nyt kerkeä. Eeva jäi tuijottamaan perääni
Jostain syystä päässäni soi sillä hetkellä Ezkimon Blablabla? "Oot varmaa kuullu kaupungilla juoruu kusi noussu päähän nii et korvist ulos kuohuu, ku sillon kerran istuin nurkkapöydäs ihan naamat eikä kiinnostanu mitä joku tuntematon paasaa. Ai olinks mä niin sekasin ku tein sen?". Niinpä niin. Kiukkuisena tunkeuduin konehalliin. Olikohan yllätys että isoin, suurin eli paras jontikka puuttui, mutta se ei minua lannistanut. Vaikka John Deeren 5080M ei ollut ehkä mikään maailman suurin, tiesin kyllä että se jaksoi linkoa pyörittää. Säälimättä kiskoin siis hallin ovet auki ja kiipesin jontikan koppiin. Traktori käynnistyi nätisti, ja cd-soittimesta pärähti soimaan Timon Pleiboi. Minun piti hetken tuijottaa soitinta, oliko se tosissaan?
"Mitä helvettiä?"
Mutisin. Kukalie kuunteli YleX:sää, luultavasti joku noista äijänkäppänöistä. Jontikat eivät olleet mitään suosikki traktoreitani, mutta ihan hauskoja ne silti olivat. Vaikka suunnanvaihtajakin oli syvältä, tai se, että se piti aina kuitata, ja kaikki nappulat olivat ihan väärissä paikoissa eikä niiden logiikkaa tiennyt kukaan. Pääsimme kuitenkin jontikan kanssa näppärästi liikkeelle. Hallin ovet vain eivät enää oikein suostuneet menemään kiinni, kun niitä kiroten ja ähkien työnsin. Typerä lumi, ja sillä hetkellä minäkin manasin että voisivat herrat tehdä paremmin lumityönsä.
Linko puolestaan oli siellä missä aina, eikä sen mukaan ottaminen ollut ongelma. Olin niin monet kerrat joutunut koulussa näitä tekemään ja menettämään hermoni, että hommat sujuivat nykyään melkein silmät kiinni. Omiani mutisten kipusin alas traktorista kiinnittämään hydrauliikkaletkuja ja varsia, jotka tietenkin olivat jäässä, eikä oikein aluksi suostuneet mennä paikoilleen. Kirosanojen saattelimina, n. 10 minuutin päästä ne kuitenkin olivat kiinni ja jopa toimivatkin, kun olin mielestäni kaikkia turvallisia nappuloita kokeillut. Voitonriemuisena lähdin ajamaan kohti kenttää. Silloin, juuri sopivasti Antti sitten sattui paikalle ja oli tiputtaa munkin lapasistaan nähdessään minut ajamassa traktoria. Hän alkoi huitoa hämmästyksissään, lähtien kävelemään minua kohti, mutta minä vain näytin keskisormea ja vaihdoin isompaa vaihetta. Hölmistynyt Antti jäi seisomaan paikoilleen ja tuijottamaan minun perääni, luultavasti pohtien että mitä hänen nyt piti oikein tehdä.

Kentällä iskin lingon maahan. Ulosottoa en meinannut mokomassa jontikanromussa aluksi saada päälle, mutta lähti sekin sitten. Omiani kiroten säädin kierroksia ja kaikkia asetuksia kohdalleen, ennen kuin lähdin kaahaan. Lumi pöllysi mukavasti pois ja saatoin jo kuvitella kuinka tänään Marun kanssa kiemurtelisimme kentällä. Vajaa tunnissa oli homma hoidettu ja sinä aikana oli ties kuinka moni käynyt minua traktorin ratissa ihmettelemässä. Jaa että tuoko diiva muka oikeasti ajoi traktoria? Pah. Saatuani kentän päätökseen mietin hetken ajaisinko traktorin linkoineen keskelle tallinpihaa mieltäni osoittaen - niin ettei kukaan mahtuisi paikalle. Luovuin kuitenkin ajatuksesta. Olin omassa tallillani töissä, en missään keposessa harjoittelupaikassa missä mikään ei toiminut. Tällä hetkellä olin kyllä sitä mieltä, ettei täälläkään toiminut oikein mikään.
Niinpä siinä pohdiskellessa ajoin takaisin hallin pihaan, missä antti odottikin hallin oven vieressä seisten. Mietin, oliko hän mahtanut seistä siinä kokoajan. Pojan ilme oli hapan, mikä huvitti minua. Ajoin traktorin hänen viereensä ja hyppäsin alas kopista.
"No?" Tokaisin.
'Mitä oikein kuvi...'
Antti meni kuitenkin hyvin nopeasti hiljaiseksi nähdessään happaman ilmeeni.
"Ole hyvä. Lämmitin sen valmiiksi."
Sanoin, ja lähdin marssimaan kohti tallia. Kuulin Antin mutisevan että hänen olisi pitänyt jo lähteä töihin, mutta tiesin, ettei pieni viivästys tuota poikaa haitannut.
"Joopa joo."
Sanoin itsekseni ja menin vielä tarkastamaan työni jäljen. Olin sangen tyytyväinen itseeni, taidot olivat vielä tallella. Hah!

[Rikku]

15.3.2012
Paljastusten aika

Kello oli jotain kymmenen maissa. Tiesin sen, koska Karin työläiset istuivat jälleen kerhohuoneessani kahvilla. Juttua lensi jälleen kuten ei koskaan olisi juteltukkaan. Antti tapojensa mukaan istui suuressa nojatuolissa niin ettei miehen kilojen alta näkynyt tuolia laikaan. Mies oli kahvitunnille tuonut tuoreita donitseja kaikille ainakin kaksi kappaletta. En valittanut, sillä Antin maun tuntien rakastin itsekin näitä donitseja. Tuomas oli sentään kohteliaisuussyistä ottanut likaisen dimexin työtakin yltään ja istui sen sijaan vanhassa kulahtaneessa t-paidassa paikalla. Mielessäni mietin hiljaa kuinka hormoonit hyrräisivät tallissa kun Tuomas työskentelisikin kesähelteillä ilman paitaa... toivottavasti Antti ei. Vieressäni istui hiljainen Matias, joka silloin tällöin hymyili ja nyökytteli osallistuakseen keskusteluun edes vähän. Vaikka itse istuin kaikkien edessä sohvalla, tuntui etteivät nuo lainkaan muistaneet läsnäoloani. Olin kai niin pieni ja kevyt - phah!

Antti haukotteli maireasti ja äänekkäästi.
" Ja mitähän se Antti on koko viimeyön tehny ko noin haukotuttaa? "
Tuomas kysyi laskien kahvikupin pöydälleen. Antin silmissä kävi se veijarimainen pilkahdus, josta tiesin jo toivoa ettei Tuomas olisi kysynyt laikaan tuota kysymystä.
" Vetelin emäntää kannikkaan. "
" Mit-- öh? Eihän siulla mitään emäntää ole! "
Tuomas parahti.
" No tarviiko sen justiinsa oma olla? Emäntä ko emäntä. "
Antti murahti suu täynnä munkkia. Hiljaisuuden laskeutuessa pöydän ylle Antti päätti jatkaa:
" Illalla törmäsin kylillä siihen Konstase Jussin emäntään, joka sitä leipomoa pyörittää Rastaslammella. Ja nii... yhet mää sille ihan hyvää hyvyyttäin tarjosin Myllärissä mut se naine oliki ihan kyltymätön. "
Sieluni silmin näin illan tapahtumat - vaikken todellakaan halunnut. Antti todennäköisesti oli naisen juottanut niin tukevaan humalaan, ottanut itsekin muutamat siinä välissä ja miehekkäästi tarjonnut meidän jontikalla kyydin naiselle kotiin, ja sitten loppu olikin historiaa. Samassa katsoin donitsia ja tajusin miksi mies oli tuonut donitseja tänään kahvitunnille. Suljin silmäni ja parhaani mukaan yritin tukahduttaa räkänauruni.

" Anttiii... "
Aloitin, mutten ehtinyt jatkaa kun mies teki sen jo puolestani.
" Ei onnistu, Rikku. Sie oot miun pomon emäntä, joku raja mullakin. Eihän siinä tosin mitään, oothan sie tosi säpäkkä ja muodokas naine ja kyl mie-- "
" Antti! "
Sähähdin miehelle, kunnes tuo nauraen ymmärsi sulkea suunsa. Myös Tuomas nauroi, ja Matiaskin hieman. Pudistin päätäni. Tuomas hyräili solisyhtyeen tunnettua biisiä.
" Me siulle tarjotaan sitä traktoria siihen jotta pääset nopiasti hommiin myös kotoa, ei siihen että sie kuskaat kännissä naisia sillä ties mistä mihin. Ookko sie aatellu että mitä jos sie jäätki kiinne? Myöhän hoidetaan myös jumaliste Konstasen leipomon piha ja sie... "
En halunnut jatkaa, sillä olisin kai alkanut nauraa.
" Joo, ei. Mie puhun Karille tästä ja se saa tehä asialle toivottavasti jotain. Vaihetaan muuten siun työjuhta tuohon nurkalla seisovaan lahoovaan massikkaan ni etpähä pääse leijumaan. "
Nousin seisomaan kahvin nopeasti loppuun hörpittyäni ja samassa Kari astui ovesta sisään.
" Kari! Sun työläiset on ihan mahottomii, kuskaa kännissä meijän traktoreilla naisia baareista sänkyyn! "
" Hei! En mie edelleenkään oo sanonu jotta mieki olisin ollu kännissä! "
Kari tuijotti hetken minua, jonka jälkeen katsoi naurahtaen Anttia. Lopulta koko kerhohuone oli täynnä miesten räkänaurua ja tunsin että minua oli vedätetty.
" Kai, Antti, oli hyvät munkit? "
Antti otti jälleen kuuluisan Günther-leso ilmeensä ja käsillään kuin kannattelisi naisen rintoja edessään. Kari naurahti ja minä pudistin päätäni.
" Mieki olin Myllärissä eilen. "
Kari pamautti, ja ennen kuin ehdin kunnolla edes rekisteröidä tapahtunutta, käveli Kari jo ohitseni ja löi minua takamukselle samalla. Suivaantuneena kävelin ripeänä ulos kerhohuoneesta, törmäten ovella Moonaan ja Cheryliin. Nostin sormeni pystyyn ja sanoin varoittavana:
" Älkää menkö sinne siellä on testosteroni-ylivalta. "