Pikku-Vikoja -- "Niko"

[Rikku]

Omistaja: Rikku
Hoitaja: Mirka

[olivia]

[shadow=red,left,300]Sisukas hevonen
maanantai 13.02.2012 by Marianne[/shadow]

Päiväkirjan ensimmäinen sivu aukeni minulle harmaan maanantai-iltapäivän lumisateessa. Kävelin reippaasti kohti tallinovea. Pian näkisin uuden hoitohevoseni, suomenhevosori Nikon. En oikeastaan tiedä, mikä minuun meni, miksi minä ylipäätään hain Nikon hoitajaksi. Ehkä syynä oli ylenpalttinen rakkauteni suomenhevosiin, tai kenties halu kokeilla uutta? Sitä en tiennyt, mutta pian näkisin, kannattiko päätös.

No, se tosiaan kannatti. Hevosta ei ole katsominen karvoihin, mutta tämä näky sai minut ällistymään. Karsinassa seisoi ylväästi ori, jolla oli äärettömän paksu harja. Minä rakastan hevosia, joilla on paksut, tuuheat jouhet. Tervehdin hevosta varovasti karsinan kaltereiden välistä. Se heilautti komeaa harjaansa kävellessään minua kohti ja paljasti kauniit, tummat hevosensilmänsä. Pidin käteni paikallaan, vaikka olisin halunnut rapsutella hevosta kunnolla. Niko haisteli kättäni ja näytti, ettei kunnon ori pelkää.
- Hei poika, sanoin ja hymyilin vienosti. Niko kyllästyi haistelemiseen kuitenkin pian, ja se laski päänsä alas karsinan pohjalle. Katselin, kun ori hamusi turvallaan jotakin syötävää pahnojen seasta.
- Mä jätän mun laukun nyt tänne, ja menen kurkkaamaan, olisiko täällä jotain hyvin neuvoin varustettua tyyppiä paikalla, mutisin. Asettelin laukkuni Nikon ovelle ja lähdin hapuilemaan ihmisiä.
Eksyin jonkinmoiseen sosiaalitilaan ja tapasin kaksi silmäparia. Sohvalla istui nainen. Hänen vierellään istui mies, ja nyt parivaljakko vilkaisi minua silmäkulmastaan.
- Mä etin Rikkua, totesin nopeasti ja astuin peremmälle.
- Joo, mä olen Rikku, nainen sanoi esittelemättä seuraansa kummemmin. Mies esittäytyi kuitenkin itse.
- Rikkun mies, Kari, hän totesi.
- Tosta Nikosta tulin kysymään, sanoin. Rikku ja Kari näyttivät edelleen olevan ymmällään. Rikku kuitenkin tajusi, mistä oli kyse, ja hymyili noustessaan.
- Mitä se pikkuinen riiviö on taas tehnyt? hän kysyi.
- Ei mitään kummempaa, mutta kun mä en oikein tiedä miten mä hoidan sitä ja... niin voitko sä auttaa? kysäisin ja virnistin perään. Rikku nyökkäsi. Heilautin kättäni Karille ja katosin Rikkun perässä huoneesta.

Saavuimme Nikon karsinalle. Rikku avasi oven kummemmin piittaamatta siitä, että seisoin hänen takanaan ällistyneenä ja tuijotin naisen touhuja.
- Minkäs ikäinen sä olit? Ja oliko sun nimi...? Rikku kysäisi ja antoi Nikon puskea hellävaraisesti ohitseen. Niko oli nähtävästi aika utelias, eikä pelännyt minua, vaikka olin vieras.
- Mä olen kolmetoista, täytän neljätoista. Ja mun nimi on Marianne, kerroin ja annoin Nikon haistella itseäni. Rikku siirtyi Nikon vierelle ja tutkiskeli sen karvaa.
- Se on vähän piehtaroinut, joten voit ottaa sen käytävälle ja harjailla siinä, hän sanoi.
- Okei. Mitä mä sitten teen?
- No jos sä voisit viedä sen pihalle. Se menee samaan tarhaan Sirpin kanssa. Siellä on yksi tarha, jossa on musta varsa. Sinne siis, Rikku mumisi ja pyyhkäisi hevosensa karvaa.
- Selvä, sanoin ja otin riimun esille. Rikku astui karsinasta ulos.
- Pärjääthän sä? Se voi olla aika arvaamaton, nainen varmisti.
- Joo, ja ainahan mä löydän jonkun joka osaa auttaa, vahvistin.
- Ainahan sä löydät, jep, Rikku huokaisi, hymyili ja lähti. Minä työnsin riimun Nikon päähän ja avasin karsinanoven auki. Harjapakki olisi ilmeisesti satulahuoneessa. Talutin Nikon käytäväpaikalle ja sidoin kiinni.

Harjasin Nikon kauttaaltaan puhtaaksi ja muistin varoa sen kavioita. Niko vaikutti ihan kiltiltä, ja sain putsata sen kaikessa rauhassa. Vein harjapakin takaisin paikoilleen ja irrotin Nikon. Sitten otin lujasti kiinni riimunnarusta ja johdatin oriin ulos tallista.
Niko ei ollut helppo taluttaa. Se poukkoili tuon tuostakin ja yritti ottaa raviaskeleita. Välillä meinasin tehdä sen kanssa reilusti ympyröitä, mutta se idea jäi vähemmälle. Koukkasin tallin takaa ja kiersin sen ennenkuin päästin hevosen tarhailemaan. Niko rauhoittui ihan hieman, ja pidin narun niin tiukalla, ettei se päässyt nostelemaan päätään. Sitten talutin sen kaikessa rauhassa portille ja avasin sen. Pidättelin Nikoa hetken, irrotin riimun ja narun ja annoin sen juosta. Niko lähti reippaaseen raviin heti portilta. Suljin sen, vilkaisin vielä olkani yli ja lähdin takaisin talliin. Ei päätös ollut vikatikki, vaikka mun ja Nikon ystävyyssuhteessa olisikin vielä paljon parannettavaa.

[shadow=red,left,300]M - N 1 hoitokerta[/shadow]

[Mirka]

keskiviikko 27.03.2013

Loska roiskuu pitkin tietä muutaman auton ikkunaan, kun yritän selvitä pikkuveljeni mopolla eteenpäin. Se kulkisi tuskastuttavan hitaasti, jollei me oltaisi yhdellä mökkireissulla vähän fiksailtu, ja nyt saan muutaman (harvan) ohikulkijan katseet niskaani kaahatessani mopoksi epätavallisen kovaa kohti Porttikorpea välittämättä siitä, että vaatteet kastuvat. Onneksi en sentään vaaranna liikenteessä olevien näkyvyyttä - pahimmilta ruuhkateiltä päästyäni otan nopeasti F1-vauhdin päälle ja kaahaan maantiellä välittämättä varovaisista nopeusrajoituksista, joita puhelimeni navigaattori kiljuu syyttävään sävyyn. Fuck you, en jaksa välittää. Kerrankin mulla on kivaa! Hidastan mopoparan siedettävämpään kyytiin ja kiroan itsekseni sitä, etten ole (henkkareista välittämättä) pöllinyt sen vanhemman broidin moottoripyörää. Rastaslammelta asti on ikävä ajella niin vanhalla moponraakileella - vieläpä, kun en ole ehtinyt edes vähän siedettävämmille etäisyyksille kotikylään asti.

Käännyn risteyksestä tietä vilkaisemattakaan Eukonrotkon jyrkkiä rinteitä, joita pitkin liukuessaan menettäisi urheinkin sonni sorkkansa. Jostain syystä mopon vauhti hidastuu uhkaavasti ja hyppään vielä käynnissä olevan menopelin kyydistä vain todetakseni, että bensatankki huutaa tyhjyyttään. Prkl, sinnekö ne mun opiskelijamanit (vanhempien varat) oikein menee. Selfish. Parkkeeraan johonkin suhteellisen siedettävän näköiseen kulmaan ja tuijotan navetannäköistä tallirakennusta lukitessani mopon paikoilleen. Avaimet luiskahtavat kädestäni jäälle ja vilkaisen pihaan. Jos olisin valinnut stoppini metrin verran oikealle, mun ei olisi tarvinnut kykkiä jäällä kuin mikäkin rillejään bongaileva vanhamuori.

Ehdin nähdä matkan varrella muutamat, kutsuvat ravikärryt, ja astuessani talliin meinaan hypätä suoraan kohti kävelevän valjakon syliin. Liiskaannun seinää vasten tuijottaen ohi kulkevaa, rautiasta takapuolta ja liimaan silmäni ruskeisiin valjaisiin. Aha, mä näin noi samat valjaat silloin Ruostulan markkinoilla! Henkäistyäni hivuttaudun eteenpäin ja nuorta suomenhevosta taluttava, venytyskoruilla varustautunut Rikku seisahtuu.

- Mooi, mutisen ja kaivan hiusnauhan taskustani tarkoituksenani vetää juurikasvu edes jonkinlaiselle vakinutturalle.

- Morjens. Saitko sä mun viestin? Rikku kysyy ja tuuppaa suomenhevosen pään pois sylistään. En osaa tarkemmin määritellä, mikä hevonen se sieltä nettisivuilta löytyvistä on - varmaan Hopsu, se näytti aika perusrautiaalta.

- Joo, vastaan. "No mut sopii! Mä päivystän koko illan." Omg, miten selkeä viesti vastauksena mun raamattulöpinään, jossa perustelen pikkuviisaasti, miksi olisin hyvä hoitaja Nikolle. En kai mä olisi tässä, jos en olisi saanut viestiä. Tai varmaan olisinkin.

- Niko on vielä ulkoilemassa. Mä käyn viskaamassa Hoon pihalle, sä voit mennä kattomaan sitä jos haluat. Satulahuoneen ovessa on kartta. Jos oot kauemmin, sä voit helppiä iltatallissa, duunia on meinaan paljon eikä meidän kädet riitä vaikkei hevosia ihan kauheasti olekaan, Rikku selostaa. Yritän vetää aivoon hommasta ja lähden hortoilemaan pitkin tallia yrittäen löytää satulahuoneen, mutta kartta ainakin löytyy jostain seinästä ja yritän saada selkoa tarralapuista. Tallennan Nikon tarhan valokuvamuistiini (krhm..) ja avaan ulko-oven horjahtaen kynnykseen niin teatraalisesti, että alkaa jo nolottaa. Vilkaisen ympärilleni, ja nojattuani seinään tunnen jonkun hipaisevan jalkaani. Ohitseni yrittää kävellä hieman - öh - tukevamman oloinen mies. Nuori, mutta leveyssuuntaan ihan kivasti kasvanut ihminen. Liiskaudun taas seinään, mutta mies pysähtyy kiusallisesti ja vilkaisee minua omituinen ilme kasvoillaan.

- Säkö olet se uusi tyyppi, jota kiinnosti tulla tänne hautomaan meidän salaisuuksia? mies kysyy. Tunnistan kasvot heti - mä olen nähnyt ne kylällä. Ton on pakko olla Antti.

- Oletko sä se Ko-, aloitan, mutta loppu tukehtuu kurkkuun. "Konstasen vaimon kanssa-" ja eteenpäin, vaan jätän suosiolla siihen ja käännähdän kohti ovea. Antti puuskahtaa. Mä en vastannut sen kysymykseen.

- Ja olen mä, lisään vielä rynniessäni pihan poikki kohti tarhoja. Kello alkoi olla paljon ja Rikku näytti luikkivan päärakennukseen viittoen ja huutaen mulle jotain sen tapaista, että Menchi hoitaisi iltatallit sinä päivänä. Menen Nikon tarhalle harhailtuani kaikkialla ja löydettyäni varmaan kaikki muut tallin hevoset ennen sitä. Voikko suokkiori näyttää juuri sellaiselta hevoselta, joksi mä olen sen kuvitellut - mielelläni lähden edustamaan sen kanssa, ylimielelläni tosiaankin! Saapahan mun rahat käyttöä - voin tuhlata säästöni sävy sävyyn-harjoihin, satulahuopiin, loimiin ja vaikka nimikoituun silatyynyyn. Olen juuri aidalla, kun kuulen askeleita takaani. Ilmapiiri on kireä ja jännittynyt, mutta pysyttelen letkeänä utuisessa maisemassa samalla, kun huomaan Menchin. Hän ojentaa minulle riimunnarua.

- Sä voit viedä Nikon sisälle, jos haluat, hän sanoo hymyillen ja kummastelee samalla ilmapiiriä. Hiljaista ja kireää. Nappaan riimunnarun, avaan portin ja vilkaisen kiukkuperseistä hevosta edessäni. Menchi pitää narussa kahta lämminveristä, Cadia ja Aidaa, ja lähden maanitellen Nikon luo. Maiskutan, yritän olla rauhallinen, mutta Niko vain on paikallaan. Pujotan riimun lähes liikkumattomaan päähän ja napsautan narun paikalleen. Apaattista. Nikonhan piti olla se rasavilli, mutta nyt se ei tee mitään! Kiskaisen narusta, mutta ori vetää päänsä ylös ja rupeaa steppaamaan. Se hirnuu ja sekoilee muljautellen silmiään yhtäkkiä. Oloni on karmiva, kun läpsäytän oria kevyesti lavalle ja kiskon sen matkaani änkyttäen jatkuvasti meno-ohjeita. Lähden menemään Menchin edellä, ja lämminveriset jäävät vähän jälkeen, kun Niko painelee vierelläni eteenpäin. Löydän oikean karsinan hortoilemalla tallissa ja kiepsautan rooliinsa uppotuneen hevosen peremmälle. Se havahtuu, kiskaisee päätään ja rynnii melkein ylitseni boksiin niin, että riimunnaru lipeää kädestäni. Kompuroin polvituntumalta ylös, irrotan narun ja riimun ja saan vastaukseksi korskuntaa ja heinänkorsia, joita Niko heittelee ympäriinsä syödessään. Suljettuani karsinanoven valmiina kysymään lisäohjeita loimituksiin kuulen tallinoven kolahtavan. Menchi kiljaisee. Syöksyn katsomaan, kun blondi nyyhkyttää ovella. Mitä täällä oikein tapahtuu?

[Mirka]

torstai 28.03.2013
imperfekti, toivottavasti en raiskaa silmiänne muuttuneella aikamuodolla

Aha aha, pääsiäisloma! Mä voisin tästä hyvästä kirjoittaa osuvan runon, ruveta laulajaksi tai jotain - tiivistettynä lomaintoa tursuaa joka nurkasta. Vapautusta koulutöistä, jotka olen tarkoituksella raatanut loppuun niin ettei nyt lomalla tarvitsisi tehdä rästiduunia niin kuin useimmat kaverit. Eka pääsiäispäivä, vaan mä en jäänyt turhaan kotiin nyhjäämään vaan kaahasin taas Porttikorpeen tällä kertaa mauton kuskina ja vähän järjellisempi parkkeeraustyyli mielessäni.

Tunnelma oli jo leppoisampi edellispäivän haamuhevossotkujen jäljiltä enkä oikeastaan edes muistanut asiasta mitään kävellessäni tallirakennukselle. Aivot oli vähän jäissä ja koulukamppeet, ohut, läpinäkyvä toppi mustan tavallisen topin päällä ja koulun parkissa jalkaan vaihdetut ratsastushousut jalassa en voinut tuntea oloani kovin lämpimäksi. Kiskoin lähinnä sisäkäyttöistä nahkatakkia tiukemmin ympärilleni ja yritin nykiä hihoja pidemmiksi onnistumatta aikeissani kovinkaan hyvin. Ruotoletti heilui olalla ja oranssit kynsilakat sormenpäissä. Jeah.

Tennarit saivat kyytiä, kun setvin tieni sotkuisen tallikäytävän lävitse väistellen turvepaakkuja, jotka näyttivät saavan tehokkaasti kyytiä Rikkun pitelemästä harjanvarresta. Vilkaisin ilmoitustaulua ja käännyin headmasteriin päin.

- Voiko Nikon käydä hakemassa pihalta? kysyin, kun Rikku tuuppasi harjan seinää vasten ja ryhtyi viikkaamaan Cadin vihreää sisäloimea. Nainen nyökkäsi ja puhui jotain joon tapaista, mutta mä olin siinä vaiheessa jo melkein tarhoilla asti kourassani Nikon riimu ja naru ja toiveissani saada se rysän päältä kiinni.

Avasin portin sotkeutuen vähäisiin sähkölanganrippeisiin ja tungin suoraa päätä Nikon reviirille. Ori tanssahteli muiden hevosten joukossa sen verran ahnaasti, että homma tuntui mahdottomalta - c'mon hei, en mä mikään ihmemies ole!

JATKUU! :)