1.1.2012 120cm
Maru tuijotti käytävällä korvat pystyssä eteenpäin, ovelle päin, kun odottaen kokoajan jonkun tulevan sisään. Tämä sai minut hieman epäileväiseksi ja vilkuilemaan koko ajan ovelle, sillä hevosen reagoimisen takia odotin myös itse että sieltä kohta joku tulee. Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Oli sunnuntai päivä, kello oli ehkä kaksi, hevoset onnellisesti tarhassa eikä missään oikein näkynyt ketään. Oli vain Maru ja jälleen-krapulainen-minä, joka oli jo ähkinyt aikansa kentällä pystyssämässä paria estettä. Olin asettanut tavoitteekseni saada Marun hyppäämään näin aluksi 120cm rataa, sillä tiesin tammalla olevan kapasiteettia siihen, kunhan vain harjoiteltaisiin tarpeeksi. Miettiessäni tätä, istuuduin heinäpaalin päälle pukemaan saappaita jalkaani. 200 € saappaat saivat minut aina hyvälle tuulelle, sillä ne näyttivät jalassakin niin hyviltä.
Vasta kun olin laittanut saappaat jalkaani aloin laittaa Marulle suojia, mikä sai tamman katsahtamaan minuun päin silmät pyörien. Se tiesi jo tästä mitä tuleman piti ja alkoikin pikkuhiljaa liikuskella levottumuutta osoitellen.
"Sinä olet kyllä tavan tolvana."
Mutisin mustalle, kiertäessäni toiselle puolelle kiinnittimään etusen jännesuojaa ja takasen hivutussuojaa. Valkeat suojat näyttivät Marun päällä niin hienolta, mutta tiesin, ettei minun pitänyt jäädä niitä pitkäksi aikaa tuijottelemaan. Kuten normaalistikin tässä välissä, istutin kypärän päähäni ja tungin hanskat takin taskuihin, ennen kuin heitin mustan estesatulan Marun selkään - joka säpsähti kuin olisi kovastikin yllättynyt.
"Äläppäs nyt ala esittämään."
Totesin neidille, joka tapitti minua silmät selällään kun kun kiristin vyön ensimmäiseen reikään. Tamma muuttui silmiin nähden kärsimättömäksi kun käännyin ottamaan suitsia, mutta pysyi silti paikallaan. Olin vasta vaihtanut Marun kuolaimet juuri pessoakuolaimiin ja saisi nähdä miten se senkin takia toimisi.
Kun Maru lopulta oli valmis, nappasin vielä raipan käteeni tungettuani hanskat ensin sormiini ja lähdimme ulos. Kevyttä pakkaslunta leijaili alas, mikä sai minut paremmalle tuulelle. Maru vilkuili ympärilleen pääkorkealla, se jaksoi edelleen ihmetellä lumisadetta, joka ei selvästi ollut vesisadettu muttei silti kovin pidettävä asia - siinä vaiheessa kun hevonen muuttui märäksi. Pitäisi siis olla nopea.
Kentällä kipusin Marun selkään - kyllä vain - tuolin avulla laiska kun olin (tietysti säästää se satulaakin ja hevosen selkää ja plääplää). Jalustimet olivat luonnostaan sopivalla korkeudella, sillä Maru oli jo päättäväisesti menossa heti kun sain takapuoleni kunnolla istutettua satulaan. Hevonen kuitenkin pysähtyi kuuliaisesti odottamaan kun niin pyysin, vaikka kiukustuneena selvästi asiasta heitteli päätänsä kuin mikäkin varsa. Tuhahdin ja pyysin hevosta eteenpäin. Maru tuntui jäykältä ja jännittyneeltä ja pieninkin apu sai sen lähes kavahtamaan pyydettyyn asiaan. Päättäväisesti kuitenkin teimme perusharjoituksia - pysähdyksiä, voltteja, peruutuksia, lisää voltteja ja pysähdyksiä. Ei kesytänyt aikaansakaan kun Maru rentoutui. Harjoitukset jatkuivat koulukiemuroista ja ravin kautta nopeasti laukka-askeliin, missä vaiheessa tammakin tajusi että tänään hypättäisiin - askel nousi korkealle ja jos mahdollista hevonen tuntui olevan kuin kevyttä samettia allani.
Rikku oli tässä vaiheessa tullut kentän viereen tapittamaan minua ja Marua, kun suuntasimme ensimmäistä kertaa esteelle, mutta kumpikaan ei huomannut häntä. Tamma pärskähteli innoissaan kääntyessään esteelle, sovitti automaattisesti askeltansa ja ponnisti kevyesti 70cm esteen yli, tömpsähtäen kuin pieni lintu maahan. Lintua Maru taisi enemmänkin muistuttaa kuin hevosta sillä hetkellä, kun se ylpeänä kaartoi ympyrän kautta uudemman kerran esteelle ja hyppäsi samalla tavalla kuin äsken sen yli, vain tiukemmassa kaaressa. Tämän jälkeen jatkoimme suoraan, mutta Maru päätti järjestää omaa showtansa ja säikähti mukamas Rikkua - tuloksena oli äkkijarrutus mihin en ollut suuremmin varautunut. Tasapaino horjahti uhkaavasti eteenpäin, olinhan edelleen jatkaessa matkaa, en pysähtymässä.
"V****H!"
Karjaisin Marulle, joka kavahti tätäkin. Rikku nauraa hekotti kentän laidalla, kun komensin tamman takaisin laukkaan sitä kummempia säälimättä, laukkasimme kierroksen ja pysähdyin Rikkun viereen mulkoillen tätä pahasti.
"Valitsitpa hyvän hetken..."
Mutisin hiukan närkästyneenä, johon Rikku vain virnisti ja kysyi, tarviiko estettä nostaa. 100cm meni Marulta kevyesti, hyvällä varalla. 110cm meni myös ja kun puomia korotettiin vielä 10cm, Maru hyppäsi senkin puhtaasti. Enempää en neitiä rääkännyt, olin iloinen siitä, että 120cm sujui puhtaasti, vaikka siinä olikin ollut vain yksi este.
Rikku heitti tallista Marun selkään punaisen viltin, jota tamma tietenkin kavahti ja mulkoili tämän jälkeen Rikkua hyvin hyvin pahasti. Lähdimme vetämään loppukäynnit maastoon. Luotin Maruun sen verran, että annoin tamman kävellä suhteellisen löysin ohjin. Retkemme oli rauhallinen, vaikka minulla olikin tallilta asti sellainen tunne, että joku seurasi meitä ja olin kerran näkevinäni lumisessa metsässä jotain epämääräistä. Jouduin vain toteamaan itselleni, että olen luultavasti tulossa hulluksi.
Tallissa Maru aloitti taas mulkoilunsa ja kiukuttelunsa. Se halusi syömään heinää. Päätin kuitenkin jättää Marun sisälle ja hain Hellän sen seuraksi talliin - rauhoittumaan uusien kavereidensa luota. Toimistoon mennessäni Rikku rötkötti tuolilla jalat pöydällä kuin maailman omistaja ja joi kahvia jättikupistansa.
"Annat hyvän kuvan."
Totesin Rikkulle, joka naurahti, pudisti päätään ja totesi sitten;
'Se uusi yksityinen tulee tänään'.
"Aijaa?" Olinkohan unohtanut jonkun tärkeän asian.
'Soitin sinulle eilen illalla siitä.'
"No...." Jätin kuitenkaan enempää sanomatta ja menin hakemaan omaa teekuppia - kahvi saisi tänään jäädä vatsan takia välistä.
Terv,
Menchi&Maru
