Hiljaisen Elonkerjuu -- "Kuisma"

[Rikku]

Omistaja: Rikku
Hoitaja: --

[moona]

Ensimmäinen Hoitokerta

5.maaliskuuta

Seisoin tallin ovella hitusen hermostuneena, päälläni vanha musta tuulitakki ja sähkönsininen tupsupipo. Uusi paikka, uudet ihmiset ja uudet hevoset olivat omalla, erilaisella tavallaan jännittäviä tällaisen vanhan kurppanankin mielestä. Perhoset liihottelivat vatsassa etsien tietään ulos - omaksi onnekseni löytämättä sitä. En edes ehtinyt koota rohkeuttani ja astua sisälle talliin, kun minua tölväistiin olkapäästä. Sähähdin ja käännyin katsomaan.
”Väistäisittekö?” Takanani seisoi melko muodokas nuorimies, joka piteli toisessa kädessään donitsia ja toisessa isokokoista tikkukaramelliä.
”No mikäli vaan haluat.” No sepäs oli messevä keskustelunaloitus, on hyvä antaa itsestään aurinkoinen ja hyvä ensivaikutelma; ajatukseni alkoivat taas suuntautua sarkasmin puolelle.
”No joo-o”, mies mutisi ja käveli sisälle talliin pamauttaen oven perässään. ”Kukas sä oot? Ei taideta olla nähty ennen?”
”Moona, tulin hoitelemaan Rikkun Kuismaa”, totesin itsevarmasti ja sain miehen virnistämään ilottomasti.
”Antti täs terve, sun pomos miehen alainen”, hän naurahti ottaen rasvasta kiiltelevästä donitsista palasen. ”Voin viedä sut Rikkun luokse?” Nyökkäsin ja mies lähti kävelemään edelläni kohti satulahuonetta.

Saavuttuamme satulahuoneeseen, huomasin ruskeatukkaisen naisen.
”Tässä olis se Kuisman hoitaja”, Antti totesi ennen kuin olin ehtinyt sanoa mitään. Mulkaisin miestä ja kävelin lähemmäs Rikkua, joka vilkaisi minua hymyillen.
”Olikos sun nimes Moona?” hän kysyi kallistaen hivenen verran päätään. Nyökkäsin hymyillen.
”Juu. Ja Kuismaa tulin hoitamaan”, tokaisin itsevarmana.
”Hienoa! Mentäiskö kattomaan herraa?” Rikku kysyi laskien kädessään olleen paperiarkin lattialle. Nyökkäsin virnistäen – positiivinen asenne oli nykyään in. ”Ja sä taidatkin jo tietää, että oon Rikku?” hän jatkoi naurahtaen.
”Juu-u, puhuttiinhan me pitkään puhelimessa”, naurahdin ja lähdin seuraamaan pihalle suunannutta tallinomistajaa.

”Tässä se sitten on.” Aidan takana seisoi karvainen suomalainen, joka päätään nytkäyttelemällä paljastui heti oriksi. Se käveli pää matalalla portin luokse. ”No, Kuisma on tällänen ...mitä nyt orilta odotetaan. Se on kuitenkin mun silmäteräni ja aikamoinen monitoimihevonen, osaahan se olla ajo- ja ratsuhevosena”, Rikku totesi pyyhkäisten lumet aidan päältä. Hän rapsutti hevostansa harjan alta.
”Sen käsityksen olen saanut”, totesin hymyillen.
”No, jos me jutellaan vähän myöhemmin, mun pitäis nyt mennä laittelemaan tuntilistat sun muut valmiiksi. Sähän osaat ottaa tarhasta kiinni?”
”Of course”, sanoin ja vilkaisin tarhan portinpielustalle jätettyä riimu-riimunvarsiyhdistelmää.
”Okei, tutustukaa nyt ensiks näin, sitten kun siltä tuntuu niin ota sisään ja harjaile. Kerron lisäohjeita vähän mun aikataulujen mukaan”, Rikku hymyili ja paiskasi kättä, lähtien pian takaisin talliin.

Kuisman jalo pää nyökähteli puolelta toiselle, kun se tarkkaili jokaista liikettäni. Hymyillen tarjosin sille kättäni haisteltavaksi. Varovaisesti vaaleanpunarautias suomalainen kurotti turpansa kohti kämmentäni. Kun se oli haistellut ihmisen tuoksuisen käteni, Kuisma inahti korkeasti ja pyrähti raviin. Naurahtaen jäin seuraamaan katseellani, kuinka kavioeläin lipui kevyin askelin pitkin aidan vierttä. Pian tuuheaharjainen oriherra oli taas luonani, aivan kuin ei olisi lainkaan ollut poissa. Se oli ilmeisesti kiinnostunut uudesta hajustani. Sen silmät olivat eloisat ja kirkkaat ja näytti siltä, että se puhui omaa kieltänsä, kuin ihmetellen miksei sen omistaja tullut jahtaamaan sitä, vaan joku aivan tuntematon seisoskeli aidan takana epäilyttävän lähellä porttia.

Kun hetken aikaa olin viettänyt Kuisman kanssa aidan vierustalla aikaa, päätin ottaa sen sisälle hoidettavaksi. Tahtoisinhan tietää, millainen eläin se oli käsiteltäessä. Ainakin puhelimessa Rikku oli kehunut silmäteränsä maasta taivaisiin – muutamaa virhettä lukuunottamatta -, joten olihan se pakko uskoa, että se oli aarre hevoseksi; ei kuka vain osaisi työhevosen taitoja ja kaupan päälle väsäillä kouluratsastusta. Varovaisin ottein nappasin Kuisman riimun ja -varren portinpielestä ja sujahdin tarhaan. Ori kohotti hiukan upeaa päätään tarkkaillakseen ympäristöään. Lähestyin kokeneella ja varmalla otteella Kuismaa, juuri kun sitten olin parin metrin päässä, pinkaisi se orimaisen hurjaan pukkilaukkaan. Huokaisin syvään.

Hetkisen kuluttua Kuisma kuitenkin rauhoittui, ja pääsin sen luokse kaivettuani esille eväsleipäni yhden kulman. Ori tiesi että ruokaa oli luvassa. Heitin riimun sen pähään ja taputin sen kaulaa tyytyväisenä. Kuisma oli...orimainen, mutta mikäs kumma se muutenkaan olisi.
Aukaisin tarhan portin ja talutin pörröpään tallipihan poikki tallin ovelle. Muissa tarhoissa käyskenteli erinäköisiä- ja kokoisia hevosia. Muutama niistä hokasi Kuisman ja päästi ilmoille pieniä kiljahduksia. Tietysti orina Kuisma päästi oman huutonsa. Naurahtaen työnnyin oriin kanssa sisälle talliin.

Vietyäni Kuisman sen karsinaan, sidoin orhin kiinni ja painuin etsiskelemään harjapakkia. Pian löysinkin sen, ja palasin takaisin karsinalle, jossa hoitohevoseni minua odottelikin.
”Mm. Susta ja musta tulee vielä hyyvät kaverit”, totesin ja kaivelin Kuisman harjapakkia, etsiskellen sieltä kumisukaa. Kun se osui käteeni, ähkäisten vetäisin sen lukuisien harjojen alta. Lopputuloksena oli, että harjat tulvahtivat käytävälle ja minä päästelin ärräpäitä. Kuisma vain katseli avuttoman hoitajansa touhuja ja varmasti naureskeli meikäläiselle. Keräsin harjat takaisin pakkiin ja käännyin ympäri. Kuisma tapitti minua kysyvästi.
”Joo joo, kyl mä sut harjaan”, murahdin huvittavasti orille ja rupesin pyörittelemään kumisualla sen kylkiä.

Talli oli yllättävän hiljainen, lukuun ottamatta pientä huminaa ja Kuisman satunnaisia pärskähdyksiä. Uppouduin hiljaisuuden takia hetkeksi omiin ajatuksiini. Havahduin siihen tosiasiaan, että hoitelisin nyt muutaman hetken omistajansa silmäterää, jota pitäisi käsitellä kuin isoäitini vanhaa posliinihevosta; ei minunlaiseni tyypin kuuluisi puunailla sellaisia höpöhevosia, vaan pelkkiä tuntihevosia tai pullaponeja. Ei siinä, että Kuismassa olisi jotain vikaa, tuntui vain hiukan hassulta, kun olin tottunut paijailemaan niitä tallin tuntitöitä tekeviä konimuksia.

Hoidettuani karsinassaan Kuisman, Rikku tuli luokseni.
”Mites teillä on sujunu?” hän kysyi ja avasi hevosensa riimunvarren yhdestä kalterista. ”Ajattelin mennä ajamaan sitä, että jos sä vaan laittaisit kärryt perään mun kanssani?”
”Hyvinhän meillä, pienen tarhaepisodin jälkeen”, virnistin ja taputin Kuismaa. ”No joo, kyllähän mä voin.” Siitä sitten talutimme Kuisman käytävälle ja haettiin kärryt perään, kunnes sain alkaa kiinnitellä solkia Rikkun mennessä valmistautumaan lumiseen ajokokemukseen. Saatuani kaikki soljet sun muut kiinnitettyä, letitin orhin harjan kevyelle letille. Kiinnitin vielä kumiputsit ja polvisuojat, kunnes lähdimme Rikkun kanssa ulos.
Loppupäivän otin aikoja ja sain istua kotimatkan kärryissä, kunnes sitten huristelin omalla pikku Focuksellani keskustan yksiööni.

[moona]

Tutustutaan lisää!

10.maaliskuuta

Katselin Kuismaa hiljaisena karsinan ulkopuolelta. Minulla ei ollut hajuakaan mitä tekisin sen kanssa, mutta silti olin päätynyt tallille. Rehellisesti myönsin kuitenkin itselleni, etten halunnut mennä kotiin, sillä minulla oli vielä aikaa olla tallilla ennen illan party hardia. Kuisma oli tänään kummallisen hiljainen. Katselin vain sen touhuja, kun se maiskutti heinää ja vilkuili mitä sen ympärillä oikein tapahtui. Taisin olla ehkä vielä hieman ulapalla mitä saisin Kuisman kanssa touhuilla, mutta kaikenlaiset ajatukset ties minkälaisista leikeistä pyörivät mielessäni. Tänään kuitenkin päätin tasan rapsutella sitä ja harjailla. Ei se tietenkään ollut järin likainen, mutta tekisipä ainakin ihan hyvää meidän väleillemme, sekä terveydelle. Irrottauduin Kuisman karsinasta ja lähdin etsimään harjapakkia.

Hoidokkini mulkoili minua jatkuvasti. Taisin tosiaan olla melkoisen uhkaavan näköinen, sillä se ei hetkeksikään irrottanut katsettaan minusta, joka toisaalta oli hieman ahdistavaa. Varovasti, mutten suinkaan epävarasti, pujotin riimun Kuisman päähän ja sidoin sen kiinni käytävälle. Minulla ei ollut mitään hajua, olisiko ori pitänyt harjata mielummin boksissa, mutta luotin siihen, että se ei tallaisi minua kuoliaaksi. Kuisma kuopaisi kyllästyneenä maata, joka havahdutti minut. Rauhassa, kun hemmottelin minua varmasti yli kahdeksansataa kiloa suurempaa eläintä, kumisuan rauhallisella liikkeellä ja höpöttelin sille niitä näitä, se ei enää ollut niin varautunut. Kuisma rentoutui hieman ja laski päätään alas, siristi hieman silmiään. Hymyilin hiljaisena ja kaivoin harjapakista pölyharjan, joka sai Kuisman hieman säpsähtämään taas vireystilaansa. Se hirnui kimeällä korvia särkevällä äänellään kutsuen muita hevosia. Ori steppasi hieman paikallaan ja yritti muutamaan otteeseen riuhtaista itsensä irti riimunnarusta.

Poistuin hetkeksi Kuisman luota. Korviani suorastaan vihloi, kun ori kitisi mahtipontisen miehekkäällä äänellään, joka mielestäni kuulosti ennemmin kiukuttelevalta lapselta kuin hevoselta. Puhdistin pölyharjan, vaikkei se järin likainen ollutkaan ja odottelin, että Kuisma rauhoittuisi hieman. Silittelin sen kaulaa hetken ja jatkoin sitten harjaamista. Ori oli edelleen hieman levoton, mutta liikkeitä tallissa ja uusi tuntematon hoitaja oli kenelle tahansa jännä paikka. Kuisma ei ollut muuttunut harjauksen tuloksesta oikein mihinkään suuntaan. Ainoastaan karva kiilsi kiiltävämpänä kuin äsken, siinä se. Toisinaan työ tuntui jokseenkin turhalta, kun hevonen kerran oli jo hoidettu, mutta tekemistä se oli tämäkin. Ajatuksena oli kuitenkin tutustua itse hevoseen. Kaivoin taskustani porkkananviipaleen, joka sai Kuisman uteliaaksi ja hörähti epämiehekkäällä äänellään. Katsahdin, ettei kukaan olisi näkemässä ja annoin sen syödä pienen herkun. Tyytyväinen maiskutus täytti hetkeksi tallin.

”Moona, ajattelin että sä voisit laittaa Kuismalle vermeet päälle. Ajattelin käydä juoksuttamassa sitä, mut sä voisit pysyä tallilla vielä, kun sen jälkeen voisit varmaan käydä viilentelemässä talutellen?” Rikkun ääni kuului tallin ovelta.
”Joo, toki”, virnistin naiselle ja lähdin oitis satulahuoneen suunnalle. Otettuani mukaan suitset sekä satulan huopineen, marssin Kuisman luokse. Ori heittäytyi heti hankalaksi – se väisteli satulaa, potki kun laitoin satulavyötä ja nosteli päätään kun laitoin suitsia. Lopulta kuitenkin edessäni seisoi varustettu – vaikkakin kuolainta turhautuneena pureva - ori, jonka lautasten päälle heitin tallista löytämäni fleeceviltin. Irrotin Kuisman riimusta ja lähdin taluttamaan sitä kohti kenttää. Rikkulla olikin jo liina.

Heti kun pääsimme ulos tallista, pinkaisi Kuisma vauhdikkaaseen käyntiin; se oli jo melkein ravia. Roikuin perässä ja kirosin kieleni ulos suusta. Kentällä Rikku pysäytti ohitse kiitävän oripojan; what a wonderful first impression!
“Taisi Kuisma päästä vähän niskan päälle?” nainen naurahti ja auttoi orin taluttamisessa kentälle.
“No juu, kyllä tästä tukkajumalasta potkua löytyy”, vastasin virnistäen ja siirryin kentän laidalle katselemaan kuinka Rikku aloitti juoksutussession. Kuisma hirnui ja välillä nosti pukkilaukan vaikkei ollut tarkoitus, mutta yllätyin kuinka jämäkästi Rikku näytti, että nyt ei ole aika. Kun lumeen vähitellen muodostui selvä ura, sain raahata siihen pienen kavaletin.
Tunti kului, ja pian kentällä jolkotteli hikinen suomenhevonen. Levitin fleeceviltin sen selälle, löysäsin vyön ja lähdin sitten Rikkun saattelemana kävelemään läheiselle tielle. Kuisma pärskähteli uupuneena ja välillä saattoi kiukkuisena luimistella, muttan eipä se jaksanut mitään muuta alkaa irvailla. Tyytyväisenä tilanteeseen talutin Kuismaa ainakin parisataa metriä – minun mittapuullani se on paljon! - ja palasin samaa reittiä takaisin. Pieni maastokävely ei näyttänyt tekevän pahaa kummallekkaan. Lopuksi vein Kuisman sen karsinaan, otin siltä varusteet pois ja pyyhin sen hiet pois hikiviilalla, jonka jälkeen sukaisin pölyharjalla karvat kuntoon.
“Voi kerpele, sä oot sulonen tapaus väsyneenä”, naurahdin päätään uupuneena roikottavalle tukkajumalalle. Heitin sen ruokakuppiin pienen palan hevosnamia ja painuin satulahuoneen kautta kerhohuoneeseen, johon olin tehnyt tuttavuutta ensimmäisellä kerralla.

“Ja sit Cadi lähti vetämään!” ruskeatukkainen naisenalku nauraa räkätti kerhohuoneen ruokapöydästä. Hänen seurassaan hengailivat kolme muuta tyttöstä.
“Heii”, mutisin ja painuin oitis hakemaan itselleni kupposen teetä, kuuma vesi kun näytti olevan pöydällä. Ujosti asettelin teepussin mukiin ja hämmentelin sitä löytämälläni lusikalla.
“Jaa-a, kukas sä olet?” yksi ruskeatukkaisista kysyi hörppien mehua.
“Moona, Kuisman uus hoitaja”, totesin hymyillen. “Ja te?”
“Kata!” ensimmäisenä puhunut tyttö huudahti. “Cadin hoitaja.”
“Erin, Roin omistaja”, punatukkainen tyttö totesi ja jatkoi ilmeisesti pieneen vihkoon piirtämistä.
“Marianne, Nikon hoitaja”, toiseksi puhunut tyttö esittäytyi haukaten kädessään olevasta voileivästä palasen. “Ja tää tässä on Uppe. Hoitaa Roita.” Ruskeat, pitkät hiukset omaava tyttö heilautti rennosti kättään ja upotti nenänsä johonkin hevoslehteen. Hymyilin, nyt tiesin jo neljän tallilaisen nimen – woo hoo. Sain paikan Mariannen vierestä ja istahdin siihen hörppimään teetäni.

“Oho, kello on jo viittä vaille kuus”, kiljahdin ja hyppäsin ylös tuolistani. “Mun kyytini odottaa jo, jumaliste!”
“Kyllä sä ehdit!” Marianne totesi hymyillen ja nappasi pöydältä yhden hevoslehden. “Nähdään joku päivä”, hän jatkoi ennen kuin upotti katseensa sarjakuviin. Hymähdin vastaukseksi, vedin päälleni ruskean talvitakkini ja rymistelin ulos, liukastellen pihassa odottavan poikaystäväni Aaron autoon.

[Linnea]

7.4.2013 - Hevostenhoitaja ajelemassa ensimmäistä kertaa Porttikorvessa

Tässä sitä taas oltiin Porttikorvessa. Kiepautan hiukseni pikaisesti löysähkölle nutturalle ja sitten jään tutkailemaan edessäni avautuvaa näkyä. Rikku sitoo parhaillaan vaaleanpunarautiasta orhia käytävälle sen steppaillessa hermostuneena paikoillaan. Perhana, mietin ja hörppään jaffaa parempiin suihin. Taas olin lupautunut ties mihin, mutta sanotaan että elämässä on ihan hyvä olla välillä äksöniäkin.

-Ootko varma että selviydyt tästä sitten? Rikku katsoo minua kulmiensa alta hieman unenpöpperöisenä. Viikonloppu oli todennäköisesti vienyt mehut naisesta, mutta niin oli kyllä minustakin. Jotain juhlien tapaista oli eilen ollut kylillä ja totta kai minäkin vähän ja vähän olin osallisena siellä.
-Juup, mutisen miettiessäni tilannetta uudestaan. -Sanotaan että kaikki menee hyvin kunhan tuolla teillä olisi jonkinsortin nettiyhteyttä.
Jep jep. Olin menossa ajelemaan hevosella lähes vieraille teille puhelimeni GPS:n avulla. Pahimmassa tapauksessa joutuisin varmaan kapuamaan puun latvaan etsimään sitä yhteyttä jos sattuisin eksymään tai sitten tämä suomenputte saisi toimia suunnistajanani. Hevoset osasivat monesti suoriutua kotiin itsekin. Monesti...Toivotaan että Hiljaisen Elonkerjuukin kuului siihen osaavaan kastiin.

Rikku avustaa minua valjaiden kanssa ja nanosekunnissa saamme rakkaan orimme edustuskuntoon. Jotain pieniä varoituksen sanoja sain naiselta että millainen tämä herrasmies olikaan, mitä se voisi tehdä ja mitä se voisi vielä senkin jälkeen tehdä. Kuuntelin ohjeita hieman sivukorvalla kun taas toisella aivopuoliskollani mietin millaista tälläisella kaahottajalla olisi mennä suksien kanssa. Kovaa nyt varmasti, mutta tapahtuisiko sellaista meininkiä että aluksi karvamoottori käyttää moottoriaan menien nopeaa vauhtia, mutta hidastaisi sitten niin että olisin suksien kanssa orin persauksissa. Jaa a, en halua ottaa sitä selville käytännössä ellen sitten toimi vain sivustaseuraajana.

Kiinnitämme kärryt pihalla vielä hevosen taakse ja nousen pikaisesti kyytiin tallin omistajattaren läpsäyttäessä Kuismaa persauksille. Kyllähän suomenhevonen sai vähän vauhtia ja se lähti suoraan ravissa jyllästämään eteenpäin. Vilkaisen taaksepäin nähden Rikkun vielä nostavan peukkua peräämme minun sadellessa kirosanoja neidin kuuleviin korviin.
-Sähän halusit sitä äksöniä, Rikku virnuilee ja häipyy talliin...

Jarruttelen orhin vauhdin takaisin hiljaisempaan olomuotoon ja kaarramme pois Porttikorven pihasta. Kuisma haki automaattisesti hyvää ohjastuntumaa ja heti sen löydettyään pääsimme kulkemaan suoraan menosuuntaan, eikä pitkin ojienpohjia.
-Vittu! huomaan hanskojeni jääneen tallille. Ties mitkä rakot odottaisivat käsissäni palattuamme reissulta. Ainut plussa oli että aurinko paistoi mukavasti, joten paleltumisen vaaraa ei ollut.

Annan Kuisman ravata rennosti eteenpäin. Se yrittää välillä alkaa kaahottaa eteenpäin(no ei nyt tietenkään taaksepäin), mutta melkein väkisinkin pidätän sen vauhtia kunnes pääsemme sulaneelle hiekkatielle. Löysään ohjia himpunverran ja Hiljaisen Elonkerjuu näyttää mistä hevoset on tehty kiitäen hurjalla ravihevosen vauhdilla eteenpäin. Ouh Jeah, tätä mä olinkin kaivannut. Ilmavirta osuu vastenkasvojani ja se saa minut nauramaan onnesta. Jos joku olisi sattunut tulemaan vastaan niin olisin varmasti saanut hullun maineen kylillä. "Ties mikä hullu tuossakin"- olisi vastaan tulevan ensimmäinen ajatus.

Suuntaamme takaisin kohti Porttikorpea, mutta yrittäessäni hidastaa vauhtia tunnen kuinka se tuntuu lähes mahdottomalta. Kuisma kiitää elementissään eikä sillä tosiaankaan ole aikomusta pysähtyä minun toimeksiannostani.
-Pysähdyperkelehevonentaimäsyönsutmeetwurstinaleivänlisukkeena! sanon nopeasti hevoselle vetäen samalla ohjista. Ihme ja kumma suomenputte hidastaa vauhtiaan kohtuullisen rajoihin, tosin tuskin sanojeni seuraamuksena. Ken tietää : ehkä jotkut eläimet ymmärtävät oikeasti meitä ihmisiä tai ainakin ihmisten puhetta.
No jaa...Ainakin päästiin yhteisymmärrykseen ravuripojan kanssa.

Pian saavumme tallille ja pysäytän Kuisman pihalle. Nousen alas kärryiltä ja taputan uljasta hevosta kaulalle.
-En mä sua oikeasti olis syönyt, naurahdan suomenhevoselle. -Oot liian ihana menetettäväksi ja sitäpaitsi mut oltaisiin kanssa syöty, rapsutan orhia harjan tyvestä ja irrotan kärryt raahaten ne omalle pysäköintipaikalleen.
Talutan kaahoittelevan orin tallin käytävälle ja kliksautan ketjut kiinni hevoseen...Prkl, en hevoseen vaan hevosen varusteisiin. En aikonut lävistyksiä kuitenkaan Kuismalle tehdä. Irrotan valjaat ja vien ne omalle paikoilleen. Harjailen ravurin kiiltäväksi ja silittelen hevosta aina välillä sen seistessä kauniisti aloillaan.

Puunattuani menopelini kuljetan sen omaan karsinaansa iltaheiniänsä syömään. Menchi oli tekemässä iltatallia ja tervehdin naista kävellessäni hänen ohitsensa kerhohuoneeseen odottelemaan kyytiäni. En tosiaankaan luottanut omaan kaaraani enää pätkän vertaa, joten ystäväni lupasi hakea minut hieman myöhemmin.
Tälläinen päivä tälläkertaa Porttikorven tiloilla.