14.1. Hellä, Juho ja olot
Nojasin Hellän kaulaan laiskasti. Tamma vilkaisi minua korvat höröllään - luulen, että se oli jo oppinut tunnistamaan minut. Tämä päivä ei ollut mikään paras mahdollinen, vain sen takia koska olin riidellyt eksäni kanssa, josta olin eronnut jo jokin aikaa sitten, mutta oltiin luvattu pysyä ystävinä ja hän oli luvannut auttaa minua tarvittaessa, mutta sitten se olikin mennyt siihen että äijä käyttäytyi kuin idiootti minua kohtaan, toisen muijan takia, enkä keksinyt muuta kuin pistää välit poikki. Tottakai se suretti minua, hän oli oikeasti hyvä tyyppi. Mutta minä en ollut mikään leikkikalu. Kaikenlisäksi olin hievoisessa krapulassa, taasko? Masentuessani oli Rikkun pitänyt yksin hoitaa lähes koko aamutalli ja minä olin jopa luistanut Marun liikunnasta ja vain juoksuttanut sitä liinassa - mikä minulta oli tosi harvinaista. Luultavasti en Hellääkään olisi lähtenyt liikuttamaan, jollei "luottohevosmieheni" Juho olisi tomerana ilmottanut että nyt ryhdistäydyt. Niinpä olin varustanut Hellän kärrien eteen ja odottelin Juhoa, leperrellen tammalle. Herkän hetken keskeytti lopulta paikalle ryminällä tuleva Juho, joka näytti kompastuvan omiin jalkoihinsa kiiressään.
'Voi jumalauta kun on paljon lunta. Ei oo taas auramiehet ollut liikkeellä, niii saatana!'
Pudistin Juholle päätäni, mutten voinut mitään pienelle hymynkaarelle joka nousi kasvoilleni. Juho virnisti omaan typerään tyyliinsä ja marssi Hellän luo, tarjoten tammalle kättänsä nuuhkittavaksi. Hellä katsoi hieman epäröiden, olihan se juuri säikähtänyt räväkkää sisääntuloa, mutta lopulta, hiukan säälittävästi väristen se uskaltautui haistamaan Juhon kättä - vetäen kuitenkin päänsä nopeasti pois ja korvat luimuun. Juhoa ei tämä paljoa kiinnostanut, hän taputti tammaa kaulalle ja yllätyksekseni halasi minua - homma tuli kirjaimellisesti puskan takaa.
'Teit ihan oikean ratkaisun Elmo.'
Juho hymyili minulle jatkaen sitten matkaansa hakemaan kypäräänsä. Minä jäin hölmönä jumittamaan paikalleni äskeisen takia, ennen kuin havahduin Hellän kuopaisuun. En ymmärtänyt ollenkaan Juhoa. Myöskään sen takia, miten toinen osasi käsitellä hevosia. Olin kerran laittanut Juhon Kiukun selkään, mikä oli ehkä kolmas tai neljäs kerta kun Juho oli hevosen selkään kiivennyt ja yllätykseni tuo miehenalku oli jopa lopulta komentanut Kiikun laukkaamaan - ja pysynyt selässä. Hämmästyttävä tapaus.
Hajamielisenä kävin kiskomassa nosto-oven auki. Ulkona tosiaan satoi lunta. Mutta tiesin että Kari tai Antti oli auraamassa teitä ja pihoja hullunlailla - Juho taas höpötteli omiaan. Hellä pärskähti innostuneena. Käännyin katsomaan sitä ja siinä tamma seisoi korvat hörössä, sieraimet suurina tuijottamassa pihamaalle valkeaan. Se halusi jo mennä. Hytisten vedin kaulusta korkeammalle, kun Juho saapuikin jo.
'Minä sitten ajan.'
Tuo ilmoitti ja kömpi kärryihin, vetäen huovan polviensa päälle.
'Noh, vauhtia Elmo'
Pudistin päätäni Juholle. Aina samanlainen. En enää huomauttanut nuorukaista pitämään ohjista kiinni irrottaessani Hellän ketjuista. Tamma odotti kuuliaisesti kuitenkin paikallaan kun tassutin oven viereen. Vasta kun Juho sanoi "eteenpäin" ja naksautti hieman kieltänsä, lähti tamma kävelemään eteenpäin. Se veti kaulansa kaarelle kuin hienoinkin olento, mutta unohti sen pian päästyään pihalle - sen piti keskittyä haistelemaan ilmaan.
"Katso ettei se säikähdä."
Sanoin Juholle. En ymmärtänyt miten Hellä saattoi vieläkin säikähtää sitä kun nosto-ovi kiskastiin alas. Säälimättä repäisin kuitenkin oven yhdellä kunnon nykäisyllä alas. Helläkös siitä ei sitten tykännyt, vaan hypähti eteepäin, lyöden sitten loskat lukkoon niin että lumi pöllähti. Se korksahteli aikansa, kun kiipesin Juhon viereen kärryihin, kiinni tähän, sillä en halunnut palella yhtään enempää ja kiskaisin huopaa itsellenkin.
'Hei, älä nyt koko huopaa vie!'
"Älä kitise, nyt mennään."
'Joojoo senkin darranen mökömökö'
Pudistelin jälleen päätäni ja tuhahdin, katsoin paremmaksi olla sanomatta mitään. Suuntasimme tallin pihalta tielle. Matka sujui kaikinpuolin hyvin, niin kauan kunnes ensimmäinen lumiaura oli tulossa vastaan. Hellä kerkesi olla jo kauhuissaan ja Juho tunkemassa tamman ohjia minulle. Jontikkaa oli kuitenkin vaikea olla tunnistamatta ja fiksuna Kari sammutti koko traktorin, ajoi pellolle ja päästi meidät ohitse. Minä vilkutin miehelle ja kiitin Rikkua että hän oli hommannut noinkin fiksun miehen itselleen. Jatkoimme ravilla. Hellä tuntui uhkuvan ja puhkuvan energiaa vaikka aika-ajoin joitukin juosta lähes 10cm lumikerroksessa niillä pikkuteillä, joita ei hetkeen oltu aurattu. Tamma vain nosti jalkansa korkeammalle ja pisti päätänsä alas, juosten suoraan oksien läpi jotka lumenpainosta olivat tielle taipuneet.
'Yhyy auta miuu Elmo!'
En voinut käsittää, miksi Juho sanoi minua kokoajan Elmoksi. Toisaalta, itse kutsuin häntä joskus kostoksi Hössöksi, mutta Juho ei siitä tykännyt ollenkaan. Kiltisti asettelin huovan paremmin hänen päälleen ja komensin toista istumaan osittain sen huovan päälle, mutta siitä mitään tullut. Samalla, tunsin pikkuhiljaa pahan olon vellovan jossain sisälläni.
"Tässä on hyvä suora, otetaan vähän reippaampaa ravia. Kunnolla sitten."
Tiesin, että Juhoa aina hiukan hirvitti kovavauhti. Mutta hän piti siitä kuitenkin. Vertasi usein, että on ihan erilaista mennä hevosen kanssa kuin moottoripyörän, koska moottoripyörää tietää varmasti hallitsevansa, hevosta ei.
"Muista vain antaa tarpeeksi tukea."
Hymyilin, ja sitten mentiin. Jouduin kuitenkin itse komentamaan Hellää eteenpäin, koska se oli asia, mitä Juho ei vielä oikein hallinnut. Tamma veti päätänsä alemmas, haki tukea ohjista ja jännitti lihaksensa äärimmilleen juostessaan eteenpäin. Hokit upposivat syvälle maahan antaen hyvän tuen, lumen lentäessä kavioista kovina kökköinä ympäriinsä. Minä itse pistin pääni ales, Juhon vain kääntäessä sen pois. Luminen maisema vain vilisi silmissäni hurjana. Jotenkin vauhti tuntui paljon suuremmalta, kuin miltä silloin kun itse ajoi. Tie alkoi kuitenkin loppua, edessä oli jyrkkä mutka ja Hellän oli hidastettava, Juhon pyynnöstä.
"Pysäytä."
Ähkäisin yllättäen, kun odotin Juhon kuulevan. Hieman hämmästynyt nuorukainen teki työtä käskettyä, minä hyppäsin varmaan ennätysvauhtia pois kärrystä, melkekin kompastuen ja ryntäsin erään pusikon viereen, upoten melkein polvia myöten hankeen. En voinut mitään pahalle ololle ja sille, että sen täytyi juuri nyt tunkea ulos. Kuulin Juhon nauraa röhöttävän takanani ja kirosin mielessäni toista syvimpään helvettiin. Hellä pärskähteli paikallaan, se ei olisi halunnut seisoskella. Lopulta astelin takaisin kärryihin, kylmissäni sukat märkinä ja suussa paha maku. Juho nauroi vieläkin, mutta heti kun sai koottua itsensä, kysyi; 'Oletko kunnossa'
"Joo. Lopetan juomisen."
Sanoin, mihin Juho nauroi vähän lisää.
'Sama kun minä sanoisin että lopetan syömisen. Tönäisin Juhoa.
"Just joo!"
Päätimme kuitenkin suunnata talliin, jossa Juho komensi minut lepäämään, koska näytin kuulemma huonovointiselta ja lupasi hoitaa Marun. Niinpä marssin toimistonsohvalle, pyörin aikani ja taisin torkahtaa siihen ajatukseen, etten koskaan ymmärtänyt oppimaan Juhoa. En muutenkaan, mutten myös hevostensaralla.
Terveisin; Menchi&Hellä
